Tom Waits-artikkelisarjan 3. osa tuo meidät tuotannossaan tapahtuvaan käännekohtaan. Kaikki levyt tästä eteenpäin ovat abstrakteja, vaikeasti lähestyttäviä, sisältörikkaita, luovia, redikaalin uniikkeja sekä kummallisia. Niiden omalaatuinen luonne edellyttää enemmän kuuntelua kuin aikaisemmat julkaisut, sekä vaatii aikaa kuullun sulatteluun. Enää ei riitä yksi tai kaksi keskittynyttä kuuntelukertaa, vaan sanoisin tuleville levyille ihan minimiksi 5 kertaa per levy olettaen, että tavoitteena on niiden sisäistäminen/ymmärrys. Tästä loogisena seurauksena musiikki muuttuu myös vaikeammin selitettäväksi, joten artikkelien julkaisuvälit tulevat kasvamaan väkisin jo entisestään.

Kuuluisa ranskalainen sanonta “Je neis c’est que” (suom. “en tiedä mitä”) tarkoittaa tunnetta kun tunnistaa jotakin, muttei osaa pukea sitä sanoiksi. Poin tätä tunnetta vuosia Waitsin musiikin kanssa. Tiesin siinä olevan jotakin vaikuttavaa ja suurta, mutten osannut ilmaista miksi, enkä osaa aina vieläkään. Tähän tunteeseen kannattaa varautua tulevien levyjen kuuntelussa.

Asylum vuosien päätyttyä Island Recods oli seuraava levy-yhtiö, jonka sopimukseen Waits nimensä rustasi. Tässä kohden levy-yhtiö jää kuitenkin aika merkitsemättömäksi tekijäksi, sillä Waitsillä itsellään on kaikki taiteellinen päätösvalta tästä eteenpäin. Kappaleet, nimet ja tuotanto ovat kaikki hänen heiniään, eikä levy-yhtiölle näin jäänyt muuta kuin markkinointi sekä valmistus puoli. Waits on tässä kohden tullut myös taiteellisesti kypsäksi, näinpä otan askeleen pois hänen elämästään kertomisesta. Se ei tunnu enää niin tärkeältä, kun hän on löytänyt oman paikkansa maailmasta, ja tästedes pystyi keskittymään tekemään lausuntoja vain taiteellaan.

Artikkelin kolme levyä ajatellaan usein trilogiaksi. Joitakin yhdistäviä elementtejä niistä löytyy, kuten Frank-hahmo, mutten pidä tätä yhteenliittämistä tärkeänä kuuntelussa. Teokset kun tuntuvat enemmän itsenäisiltä kuin toisiinsa nojaavilta.

Ellet ole kuullut Waitsin tuotantoa jo ennestään, voin luvata tämän levyn olevan täysin uudenlaista musiikkia sinulle. Teos rakentuu epäintuitiivisesta ja haastavasta instrumentaatiosta, tarkoituksellisen epämiellyttävistä äänimaisemista ja toinen toistaan kummelisemmista äännähdyksistä, joita on ajoittain vaikea sanoa lauluksi. Monet kysyisivät, “mikä tällaisessa musiikissa edes kiehtoo? Eihän se ole edes mukavan kuuloista.” Eihän kauhuelokuvatkaan ole mukavia, mutta kaikki ymmärtävät niiden viehätyksen, vaikkei siihen osaisi samaistuakaan. Miksei musiikissa olisi sama kaava? Onko tämä epämiellyttävää musiikkia? Kyllä! Se on koko pointti. Meillä kaikilla on varjopuoli, jonka tummat tunteet tarvitsevat yhtälailla ruokkimista, kuin värikkäät ja mukavat tunteet. Tämä levy pyrkii ruokkimaan noita molempia puolia. Ja lienee sanomattakin selvää, ettei tämä ei ole kaikkien juttu (kuten mikään muukaan).

Naimisiin meno muutti Waitsin luomisprosessin aivan kokonaan. Nyt vierellään oli vuorenvarma kumppani, kuka uskoi häneen ja työnsi häntä kehittymään lauluntekijänä. Brennan esitteli hänelle myös paljon uutta musiikkia, kaikista tärkeimmin Captain Beefheartin, jolla oli valtava merkitys suhtautumisessaan musiikkiin. Beefheart tunnetaan abstraktiudestaan ja rajoja rikkovasta musiikistaan, tuo vaikutus on helppo kuulla hänen tulevassa tuotannossaan.

Instrumentaatio on useassa kohtaa niin abstraktia ja kaatopaikkaista, että jos yhden instrumentin vetäisi irti miksauksesta ja kuuntelisi sitä yksistään, ei aina olisi mahdollista ymmärtää miten tuollainen epävireinen ja tahditon ääni voi edes olla osa musiikillista kappaletta. Tunnelmaa maustaa myös instrumenttien liikkuminen miksauksessa. Soittimien paikat siis liikkuvat joissakin kappaleissa tarkoittaen, että kappale voi alkaa rumpupäällisenä, mutta loppua saksofonin johdolla. Kappaleet saavat tästä uusia ulottuvuuksia, jotka kaikki kuulevat, mutta harvat laittavat merkille. Epäilen efektin tarkoituksellisuutta alkuperäisessä nauhoituksessa, mutta myöhemmissä remastered-versioissa se on varmasti tarkoituksellinen temppu. Paras esimerkki lienee In the Neighbourhood kappaleen symbaalien liike vasemmalle ja taakse.

Pidän hyvän avausraidan edellytyksenä toimia edustuksena albumin tarkoituksesta (statement of intent), täten tehden selväksi mitä sopii odottaa tulevalla levyllä. Tässä asiassa kyseinen levy tekee mallisuorituksen. Underground toivottaa kuuntelijan tervetulleeksi kummallisuuden kaatopaikalle. Koliseva ja multainen kappale kertoo mutantti-kääpiöiden asuttamasta maanalaisesta tunnelisysteemistä, jossa he marssivat venäläisarmeija tyyliin… kai. Mene ja ota tästä nyt selvää, mutta kyllä tunnelma välittyy. Kappale ei jätä kylmäksi, vaan muutaman kuuntelukerran jälkeen alkaakin olemaan aikamoinen korvamato. Sillä tehdään myös selväksi, että rationaalisen kirjoituksen löytäminen albumilta on turha toivo, itse musiikki ja sen luoma tunnelma tulee olemaan kaikista suurin tekijä lävitse albumin.

Dave the Butcher on totaalisen eriskummallinen kappale. Sen kuullessani olen monesti miettinyt, kuinka poikkeava Waitsin suhtautuminen musiikkiin on, verrattuna tyypilliseen artistiin. Instrumentaalinen kappale on epämiellyttävä, vihlova, rikkinäinen, tuskaan turtunut, pettävä ja aika tylsäkin. Kuinkakohan moni muusikko epäironisesti loisi tällaisen biisin ja ajattelisi: “jep, hyvä. Valmista tuli.”? Ei nimittäin kovin moni, ehkei kukaan. Tässähän piilee myös Waitsin viehätys. Häntä ei haittaa jos kappale kuulostaa epämukavalta. Päinvastoin. Sehän on koko jutun juju. On hän vain uniikki hahmo.

Albumin ensimmäiset tunteilut. Johnsburg, Illinois, vie tuttuun sumuiseen pianoballadi ulottuvuuteen, mutta katkaisee tuttuuden tunteen eksymällä sointuraiteiltaan totaalisesti. Sanoitukset kertovat alkuun, kuinka mies näyttää jollekulle lompakossaan olevaa kuvaa rakastetustaan. Pasmat menevät kuitenkin ihan sekaisin lopussa kuultavilla sanoilla:
“And I’m her only boy”.
Mitäs helevetin oidipuskompleksia tässä tapahtuu? Ja samoin kuin sanat, sointukierto pysyy hellänä ja intuitiivisena loppumetreille asti, kunnes se ottaa harha-askelia sinne tänne, eikä loppu edes käy musiikillisesti järkeen. Nuotit menevät säröilevästi päällekkäin, tahti haparoi ja soinnut soivat yhtä harmonisesti kuin pikkulinnut ja moottorisaha. Voisin taas kirjoittaa jotakin mallia, “päätöksessä päättää kaunis kappale tällaiseen sotkuun kiteytyy hänen taiteellinen näkemyk…”, mutta eiköhän tuo liene jo tulleen esiin tämän artikkelisarjan aikana.

In the Neighborhood kuulostaa marssiorkesterin unissakävelyltä. Tässä kappaleessa on jotakin suorastaan taianomaista. Se kietoo yksinkertaisen konseptin ja monimutkaisen toteutuksen saumattomasti yhteen. Sanat kertovat tavallisista naapuruston tapahtumista, kun taas musiikki on täynnä klassisia instrumentteja ja arvokkuutta kantavia soittotyylejä. Jotenkin nämä täysin vastakkaiset moodit punotaan yhteen tavalla, joka ei tunnu tippaakaan pakotetulta. Samantyylinen yhteenpunomissuoritus tehdään kappaleella Frank’s Wild Years, jossa kevyt jazz ja psykopaattinen runollisuus toimivat yhdistettävinä konsepteina. Puhutut sanoitukset pursuaa mustaa huumoria, kertoen tarinan Frankistä, kuka “ripustaa villit vuotensa naulaan, jonka ajoi vaimonsa otsan lävitse” sekä poltti talonsa, katsoen sen palavan nauraen. Hetken jo ehdin ensikuuntelulla miettiä, että “mitäköhän tässä tapahtuu?”, mutta lopussa kuultava naurahdus kertoo tekijän itsetietoisuudesta raidan absurdismin suhteen.

Rainbirds on vähän pettävä lopetus. Lauhkea ja epäinspiroitunut instrumentaali päättää levyn haikeisiin tunnelmiin. Toisaalta pettävä lopetus onkin tavallaan täydellinen lopetus teeman kannalta. Ei tämä mikään palkitseva teos yritäkään olla.

Swordfishtrombones avasi oven abstraktiin, eikä sieltä ole lähtöä tuleva. Rain Dogs on haastava levy niin soonisesti kuin ajatuksellisestikin. Jokainen kappale on uusi oma tarinansa, eikä kokonaisuutta koskaan tuoda yhteen. Se rakentuu yksittäisistä kappalepalasista ja makrokuva jää kuuntelijan itsensä kasattavaksi.

Abstraktius mielletään usein taiteelliseksi nirppanokkailuksi, jota se joskus onkin. Useimmiten sillä kuitenkin pyritään ilmaisemaan jotakin, mikä on sanoilla vaikeaa. Nämä voi olla tapahtumaa, jota kokija ei osaa selittää tai ahdinkoa, jonka ilmaisemiseen ei yksilöllä ole kieltä. Tässä Waitsin musiikki onnistuu erinomaisesti. Se ei pidä kuuntelijaansa kädestä ja esitä kaikkea sisältöään jo valmiiksipureskeltuna, vaan antaa ennemminkin se antaa ajatuksellisen palapelin osat, jotka kuuntelija voi yrittää kasata itse. Usein tuo kokoaminen vaatii aikaa sekä paneutumista, mutta prosessi todellakin palkitsee.

Nimi, Rain Dogs, viittaa koiriin, jotka menettävät suuntavaistonsa sateen tapahtuessa pyyhkien pois kaikki hajut, joiden avulla koirat suunnistava. Eksyneet koirat ovat kielikuva albumilla esiintyville hahmoille, keistä useimmat ovat eksyneet elämän teillä. Siis wau, mikä konsepti. Hitto vie, että osuu sydämeen. Tällaiseen dramatiikkaan osaa suhtautua ihan eri tavalla, paljon tosissaammin, kun tietää Waitsin aiempia elämänvaiheita nukkavieruna juoppona sekä taiteilijapummina, kuka ei tuntenut kuuluvansa minnekään. Nämä hukassa olevat hahmot eivät siis ole ainoastaan keksittyjä tyyppejä, vaan myös esityksiä Waitsin omasta elämästä.

Suomiräpin kärkinimi Stepa on kertonut Waitsin yhdeksi lempiartisteikseen. Hänen, Kodittomat, levykansi on saanut selvät vaikutteet tästä. Levykauppa Äxän haastattelussa hän on myös sanonut myöhemmin tulevasta albumista, Blood Money, seuraavasti:
“Kun teillä on jotkut kivat illanistujaiset, kaikilla on hauskaa ja te kuuntelette vaikka Princeä ja sitten pyydät, että saanko toivoa yhden biisin Tom Waitsiä ja yhtäkkiä ne illanistujaiset on siinä. Ihmisiltä tippuu hampaat, tatuoinnit liukenee ja kaikki lähtee kotiin. Niin tää levy on tehnyt sen palveluksen mulle monta kertaa, että ne ihmiset ketä minä en halua kotiini, tällä minä karkotan ne”. Stepa määrää!

Levyn luomisen aikaan Waits oli muuttanut New Yorkiin. “Kaupunki, joka ei koskaan nuku” tarjosi paljon kokemuksia, kirjoittajalle kokemukset ovat kuin ruokaa vatsassa. Vilisevästä suurkaupungista saaduin voimin sanoituksellinen luovuus on lyöty kattoon asti. Monesta kappaleesta löytyy teräviä linjoja, ja levyllä kuullaan yksi toistuva lyriikka kahdessa kappaleessa:
“Mad as a hatter”
Osuva lausahdus toistettavaksi. Se todellakin sopii teemaan, jos tässä nyt mitään teemaa edes on. Ehkä teemattomuus on teema itsessään, “only universal is that there is no universal”, tai jotakin sinnepäin. Kappaleet ovat monimuotoisia ja täysin vaihtelevia, joten mitään narratiivia saati konseptia tässä ei ole.

Avausraita, Singapore, on merirosvoinen, hämärä, lyhdynvaloinen ja epäluotettava merimiehen muistokertaus. Sanat kertovat seikkailuistaan sekä kokemuksistaan läpi maailman merien, samalla pudotellen teräviä lausahduksia, kuten:
“In the land of the blind, one eyed man is king”.
Kappale on aina muistuttanut minua, Pirates of the Caribbean, elokuvissa esiintyvää Shipwreck Cove nimistä paikkaa. (kuvassa)

Clap Hands tuo marimban kunniaan. Kalseasti koliseva ja luumainen äänimaisema raapii selkäpiitä saaden käsikarvat nousemaan pystyyn. Kappaleessa liikutaan harmaalla alueella välissä epämukavuuden ja uhan tunteen. Sanoituksetkin pyörivät hämäräkujilla, joku on matkalla Harlemiin pyssyn kanssa, toinen meni soutuveneellä taivaaseen. Mielenkiintoinen kappale jää helposti soimaan päähän pitemmäksikin aikaa.

Jockey Full of Bourbon kertoo humalapäissään huonoja päätöksiä tekevästä miehestä hänen omasta näkökulmastaan. Tummanruskea, matala ja ryömivä kappale haisee viskiltä ja tuntuu katumukselta. Lisätty lastenriimi:
“Hey little bird fly away home
Your house is on fire, your children are alone”
tuo hämäryyden tunnetta

Hang Down Your Head ja Time tuovat melankoliaa. Hang Down Your Head kertoo yksinkertaisen tarinan miehestä, kuka lähtee pois saatuaan tietää Marien löytäneen jonkun toisen. Lähtönsä jälkeen mies toivoo (todennäköisesti vain itselleen) Marien pitävän arvostuksen hetken häntä kohtaan. Tämä ilmaistaan toistamalla lausahdusta:
“Hang down your head for sorrow, hang down for me”.
Kappaletta ei ole monimutkaisuudella pilattu, mutta tällainen yksinkertaisuus onkin oikein tervetullut tuulahdus monimutkaisella levyllä.
Time muistuttaa kuuntelijaansa ajan tärkeydestä. Se tuo esiin monia esimerkkihenkilöitä, jotka ovat kuin haaskanneet aikaansa ja vanhemmilla päivillään kärsivät siitä. 2. säkeistön ensimmäinen puolikas on aivan upeasti kirjoitettu:
“And they all pretend they’re orphans, and their memory’s like a train
You can see it getting smaller as it pulls away
And the things you can’t remember tell the things you can’t forget
That history puts a saint in every dream”

Waitsillä ei hittejä ole, jotkut kappaleet ovat toki menestyneempiä kuin toiset. Eräs uransa menestyneimmistä on kolmanneksiviimeinen Downtown Train, joka tunnetaan paremmin Rod Stewardin grammy-voittaneena coverina. Cover on mielestäni oikein hyvä, mutta epäonnistuu kapsuloimaan kappaeleen karheuden, mikä alkuperäisessä tulee selvästi esiin. Suosittelen kuuntelemaan molemmat ja tekemään omat päätökset paremmuudesta. Alkuperäinen on kuitenkin alkuperäinen.

Levy ei niinkään lopu, se jatkaa ruosteparaatiaan ja kävelee pois.

Frank’s Wild Years on konseptialbumi, joka on syntynyt sivutuotteena samannimisestä näytelmästä. Kyseinen näytelmä oli Waitsin ensimmäinen, sitä esitettiin 3kk ajan Chicagossa sijaitsevassa Briar St. Theatrerissa. Levyn konsepti perustuu Frank nimiseen mieheen, kenestä olemmekin jo kuulleet pieniä pätkiä aiemmilla levyillä. Frank ei ole tyytyväinen elämäänsä pienessä kylässä, joten lähtee harmonikkansa kanssa etsimään menestystä Las Vegasiin, vain joutuakseen kylmälle kadulle katusoittajaksi ja ikuiseksi haaveilijaksi.

Levy ei ole yhtä tiukka kuin aiemmat julkaisut, enkä pidä sen kuuntelemista edellytyksenä Waitsin ymmärtämiselle. Toteutus on kieltämättä aika epätasainen. Kaikki kappaleet eivät säväytä ja osa tuo tunnelmaa jopa alapäin. Projektille mahtuu kuitenkin kourallinen klassikkokappaleita, Hang on St. Christopher, Temptation, Telephone Call From Istanbul, Cold Cold Ground ja Innocent When You Dream (78), jotka ovat sanalla sanoen mahtavia.

Kannessa lukeva, Un Operachi Romantico In Two Acts, kertoo levyn olevan jaettavissa kahteen näytökseen. “Operachi” on keksitty sana, jossa yhdistyy opera ja mariachi. Sana “Romantico” viittaa tarinan romanttiseen luonteeseen, ei mihinkään rakkaustarinaan.

Erinomainen hetki 1987 haastattelusta avaa ikkunaa Waitsin ajatteluun. Puhuttaessa megafonin käytöstä vokaalien nauhoituksessa:
Haastattelija: “What were you trying to do? Get farther away from your body?”
Waits: “I, you know, just try to get my uhh… voice to sound like it’s down at the bottom of a pool”
Hän sanoo sen ihan kuin lukisi kauppalistaa. Ei tippaakaan ironiaa tai itsetietoista huvittuneisuutta. Kun joku ihan kasuaalisti pudottelee tällaisia vastauksia, lienee turvallista olettaa hänen olevan hieman erilainen aivotoiminnaltaan. Väitän, että merkityksellisen taiteen luomiseksi, yksilön tarvitsee omata jonkinlaisia mielenoikkuja. Ei välttämättä suoranaisia mielenterveysongelmia (vaikka useinhan nekin ovat läsnä), vaan ylipäätään epätyypillisyyksiä, jotka säröilevät aiheuttaen rakoja ja rotkoja tietoisuuden pinnassa. Mitä syvemmälle mieli rakoilee, sitä syvempää tietoa/ymmärrystä yksilö voi saada. Tällä syvyydellä on myös merkittävät riskit. Sitä on moni (varsinkin taiteilija) yrittänyt kaivaa syvemmäksi, pyrkinyt ymmärtämään yhä enemmän ja enemmän, ja joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Eittämättä jossain kohti tulee vastaan piste, josta ei ole palaamista omaan päänsisäiseen järkevyyteen tai tilaan, jossa kykenisi kommunikoimaan ajatteluaan muille ymmärrettävällä tavalla. Palaamista noista rotkoista vaikeuttaa yhä entisestään yhteiskuntamme vahva tapa halveksua toisinajattelijoita, mystiikoita sekä “tieteenvastustajia” (käytän sanaa hyvin löysästi. Kuka nyt oikeasti muka vastustaisi tiedettä?), vaikka juuri he ovat heitä, jotka tulevat työntämään yhteistä mielipidettä sekä ymmärrystä todellisuudesta eteenpäin. Stand up-koomikko Bill Hicks on muotoillut asian nerokkaasti: (video)

Temptation on korkean kahisevalla äänellä laulettu kappale vietteiden vastustamisen vaikeudesta. Sen teatraalisuus on hyvin mielenkiintoa herättävää, varsinkin kun sanoituksista löytyy tällaisia helmiä:
“I just know that she’s made of smoke
But I’ve lost my way
She knows that I am broke
But I must play”

I’ll Be Gone on yksi noista kappaleista, joka ei muutamalla ensikuulemalla aiheuta mitään reaktiota, kunnes ne jossakin kohtaa vain loksahtavat paikalleen. Kappale ei vielä silloinkaan käy järkeen, mutta silloin tajuaa siinä olevan jotakin kuuntelemisen arvoista.

Kappaleet usein elävät vielä julkaisujensa jälkeen. On tavallista, että artistit tekevät uusia sovituksia jo julkaisuista kappaileista, joita sitten esittävät livenä. Malliesimerkki kappaleen parantamisesta uudelleensovituksella on Telephone Call From Istanbul. Jos kuuntelet kappaleen ensin levyltä ja katsot sen jälkeen tämä esiintymisen, ymmärrät mitä tarkoitan.