¡Viva España!

Historian huonoimman mm-jalkapallofinaalin jälkeen, Espanja on kruunattu maailmanmestariksi. Yhdysvaltojen naurettavasta kisaisännöinnistä ollaan päästy yli ja flamenco soi.

Saksofonisti Pedro Iturralde, aloitti musiikin opettelun jo lapsena ja esiintyikin ensimmäistä kertaa ollessaan vasta 11v. Hän suoritti opintonsa Madridin Royal Conservatory of Musicissa sekä Berklee College of Musicissa ja myöhemmin opetti saksofonia samoissa instituutioissa.

Espanjassa on saanut alkunsa moni maailmanlaajuisesti tunnettu genre sekä instrumentti, klassinen kitara niistä suosituimpana. Käsi kädessä kitaran luomisen kanssa muodostui myös flamenco, joka tunnetaan energisyydestä, värikkyydestä sekä liekehtivästä luonteestaan. Flamenco on kieltämättä itselleni aika vieras genre, enkä ole vielä päässyt kiinni sen henkeen. Sen yhdistys jazziin vaikuttaa siis hyvältä paikalta aloittaa genreen tutustuminen. Levyltä löytyy paljon hetkiä, jolloin tuo lämpimästi tanssahteleva klassinen kitara pääsee täysiin valtoihinsa, mutta tuttuja jazz-osiota, jotka tuovat tuttavallisuuden tunnetta kuuntelukokemukseen.

Albumi tuntuu yhtenäiseltä teokselta. Kappaleet asekoittuvat toisiinsa sulavasti, eikä niiden vaihtokohtia edes huomaa, jos huomio on yhtäänkin muualla kuin musiikissa. Bändin kemia on ilmiselvää, he kuin keskustelevat toisilleen instrumenteillaan. Levyn krediitteissä on kaksi kitaristia, joista toinen on maineikas Paco de Lucía, jota Eric Clapton on sanonnut flamenco-kitaran titaaniksi. Lausahdus on helppo ymmärtää, kun kuulee levyllä moneen otteeseen esiintyvät soolonsa. Upea levy.