Soulin kermaa

Arvostetun laulaja-lauluntekijä Bill Withersin debyyttialbumi vaikuttaa kuuntelijoitaan vuosikymmen toisensa jälkeen. Levyn lämmittävä tunnelma, ikivihreä instrumentaatio sekä jalat maassa asenne ovat uponneet aina vaan uusiin sukupolviin. Eikä ihmekään, sillä onhan kyseessä yksi parhaista äänistä koko soul-musiikin historiassa. Witherssin ääni on sileän tamminen ja intuitiivisesti mukaansa sieppaava, vaikkei hänen musiikkiaan olisi aikaisemmin kuunnellut.

Levy omaa inspiroivan tarinan. Withers oli 32 vuotias sitä työstäessään, vailla mitään kokemusta musiikkialalta. Hän oli ollut merijalkaväessä 9 vuotta sekä työskennellyt mekaanikkona, josta sai säästettyä tarpeeksi rahaa kolmeen kolmen tunnin nauhoitussessioon. Hänelle kerrottiin toistuvasti musiikkiuran aloittamisen olevan nuoremman miehen hommaa, hän ei kuitenkaan näitä mielipiteitä kuunnellut, vaan toimi oman kompassinsa mukaan. Näin levystä tuli jättimenestys, sekä näin 55v julkaisun jälkeen päätyi myös pieneen suomalaiseen musiikkiblogiin.

Avausraita Harlem on terävä avaus, joka kasvattaa intensiteettiä aina loppuunsa asti. Kappale kertoo New Yorkissa sijaitsevasta Harlemin kaupunginosasta, sen risuista ja ruusuista. Kuinka kesällä on liian kuuma nukkuakseen, talvella patterit ei toimi, eikä vuokraisäntää kylmyys kiinnosta. Kuinka muuten on vaikeaa, mutta lauantai-illan juhlissa ei ole huolen häivää. Ja kuinka kierot yhtiöt kalastelevat tukimaksuja, eettisin esiripuin.
Rummut ovat kappaleen voimavara. Niihin otetaan harvinainen rytmi, soittaen joka tahdilla virveliä. Tämä antaa kappaleelle suoraselkäisen voimansa. Tämä kappale oli Witherssin uran ensimmäinen single, jolloin se oli julkaistu hieman erilaisena sekä eri nimellä. Todella vaikuttava avaus.

Ain’t No Sunshine on niin valtava hitti, että kaikki tämän lukijat ovat sen varmasti kuulleet. Se on ollut monissa elokuvissa ja saa radiossa soittoaikaa edelleen. Musiikkilehti Rolling Stonen “500 Greatest Songs of All Time” -listalla kappale päätyi sijalle 309. Väittäisin tätä sijoitusta alhaiseksi, olisi se sopinut top-150 sisään, mutta tuollaisella listalla jo ylipäätään oleminen kertoo aika paljon.

Näkemykseni mukaan on kolme tapaa tehdä vaikuttavaa musiikkia – luova innovaatio, instrumentillinen/laulullinen virtuoosisuus ja perusasioiden tekeminen hyvin. Tämä levy kuuluu näistä jälkimmäisimpään. Hienoja laulusuorituksia tehdään myös, mutta Witherssin äänessä vaikuttaa enemmän sen laatu kuin teknisesti haastavat suoritukset. Albumilla ei ole päätähuimaavia sooloja, valtavaa vokaalihaarukkaa tai muuta suuruutta, mutta kaikki minkä se tekee, se tekee vilpittömästi, tyylikkäästi ja puhtaasti. Tähän viitataankin kappaleella Do It Good välipuheessa, jossa Bill sanoo:
“When I came in here to try and so this
Something, I’ve never done before
Mr Jones looked at me, said to me
Don’t worry about it, just do what you do
And do it good”.
Ei maata, ei taivasta. Vain se mitä tehdään, tehdään kunnolla.

I’m Her Daddy on kappale, jota ei voi kirjoittaa ilman elettyä elämää. Olen vakuuttunut, että tämä on kirjoitettu joko omista tai jonkun henkilökohtaisen tutun kokemuksien pohjalta. Kappale lukee kohtaamisena miehen ja exänsä, Lucyn kanssa, kuka on piilottanut heidän yhteisen lapsensa 6 vuoden ajan.
“How do you do, Lucy?
You sure been hard to find
I heard you had a daughter
Six years old and I
Just can’t keep from cry’n’
Six years Lucy, Lord have mercy
That’s a long time, that’s a long time”
Näillä musertavilla sanoilla kappale alkaa, eikä tunneryöppy hellitä loppua kohden. Todella vaikuttava kappale.

Viimeinen Better Off Dead on traaginen tarina monen rakastuneen kohtalosta. Yksi yleisimmistä syistä itsemurhaan on menetetty rakkaus, tämä kappale kapsuloi noiden viimeisten hetkien epätoivoisuuden tarkasti ja loppuu (aiheeseensa osuvasti) laukaukseen.