10 Loistavaa Levyä Hip Hopin Pinnan Alta

Artikkelisarjan 2. osassa nostan esiin toiset 5 albumia, tällä kertaa yhdistävä teema on synkkyys. Synkkyydellä on kuitenkin monet kasvot. Moni näistä teoksista ovat poliittisesti ladattuja, tarkoituksenaan luoda parempi huominen ja niissä oleva synkkyys tulee vain hyväksymättömyydestä status quoon. Synkkyys on siis realismista nousevaa, eikä häijyä tai pahantahtoista ja täten on omiaan tekemään artistin sanomasta tosissaan otettavan.

Kuten viime artikkelissa, pyrin tuomaan esiin millaista musiikkia levyt sisältää ja keille mikäkin levy sopii.

dälek – From Filthy Tongue of Gods and Griots

Jos olet kiinnostunut musiikista, joka kantaa voimakasta sosiaalista sanomaa, voi tämä levy olla sinulle sopiva. Dälek (lausutaan dialekt) on experimental hip hop -ryhmä, joka muodostui New Jerseyssä 90-luvun lopulla. Heidän musiikkinsa on meluisaa, synkkää ja misantroopista, mutta kantaa todella älykkäitä ja teräviä viestejä kulttuurista sekä uskonnosta. Heidän 2. albuminsa From Filthy Tongue of Gods and Griots on parhaiten tunnettu julkaisunsa, jotkut musiikkinörtit varmasti tunnistavatkin kannen eri foorumeilta.

Gillez Deleuze on kirjoittanut: “filosofia, joka ei harmistuta ketään ei ole filosofiaa”. Väittäisin lausahduksen kaikuvan toteen myös merkityksellisessä taiteessa. Elvis oli omana aikanaan vanhempien sekä lehdistön suurin vihollinen, kun joku nuori kuoli päihteisiin 60-luvulla oli se Beatlesien vika ja metallimuusikkoja on tunnetusti syytetty vaikka ja mistä. Tuntuu olevan luonnonlaki, että heitä, joilla on kaikista tärkeintä sanottavaa sensuroidaan eniten. Tämä levy harmistuttaa monia, kuten: kristittyjä, yleisen mielipiteen puolustajia sekä koneeseen kadonneita, tästä harmistuttamisesta syntyy myös merkityksellisyyttä.

Levy alkaa kauniilla huijauksella. Ensimmäiset soinnut ovat hiljaista ja hellää jazzia, muutaman sekunnin jälkeen musiikki alkaa ruoskimaan kuuntelijaa korville, volume pamahtaa kattoon asti ja ensimmäiset sanat alkavat heti painostamaan tyypillistä länsimaista jumalankuvaa. Tuotanto myötäilee albumin epämiellyttävän todellista sanomaa ja onnistuu luomaan teollisen ja kalsean ääniympäristön, ilman astumatta liiallisen industriaalisuuden puolelle. Väittäisin dälekin olevan kovasti aliarvostettu. He ovat kävelleet, jotta artistit, kuten Danny Brown, JPEGMAFIA ja Death Grips ovat voineet juosta.

Kohokohtia on mm. avausraita Spiritual Healing, Speak Volumes, Black Smoke Rises ja Forever Close My Eyes.

Racionais MC’s – Sobervivendo no Inferno

90-luvulla Brasilia koki valtavan sosio-poliittisen muutoksen, joka aiheutti paljon levottomuuksia sekä väkivaltaa. Kaikista lyhimmän korren saivat suurkaupunkien, kuten Sao Paulon köyhät alueet – noilta kaduilta on Racionais MC’s kotoisin. Heidän 2. levynsä Sobrevivendo no Inferno, eli Selviytyminen Helvetissä avaa ikkunan Sao Paulon slummien raakaan arkeen.

Kun puhumme rasismista Amerikassa, tulee ensimmäisenä mieleen Yhdysvallat ja tuppaamme unohtamaan, että transatlanttisessa orjakaupassa vangittiin ja kuljetettiin n. 10 miljoonaa ihmistä, joista Yhdysvaltoihin vietiin n. 500 tuhatta, kun taas Brasiliaan n. 5 miljoonaa. Tämä tilasto kertoo aika paljon historiakäsityksemme englanti-sentrisestä yksipuoleisuudesta.

“60% kaupungin laitamilla asuvista nuorista, joilla ei ole rikosrekisteriä, on kokenut poliisiväkivaltaa.
Jokaista neljää poliisin tappamaa ihmistä kohden kolme on mustia.
Brasilialaisissa yliopistoissa vain 2 % opiskelijoista on mustia.
Joka neljäs tunti São Paulossa kuolee nuori musta henkilö väkivaltaisesti.”
Nämä puhutut sanat käytännössä aloittavat levyn. Musertavaa.

Albumin sämplet ovat todella laadukkaita. Monet niistä on otettu englanninkielisestä musiikista, varmaankin tarkoituksena saada levylle kuuntelijakuntaa Brasilian ulkopuolelta. Toimi. Tässähän minä siitä kirjoitan. Ehkä paras sämple on Capitulo 4, Versiculo 3 kuultava “hallelujah”-huuto. Vokaali on peräisin Saden kappaleesta Pearls, joka on itsessäänkin jo voimakas kappale.

Sämplääminen on mielestäni aliarvostettu taiteen muoto. Sen avulla voidaan piirtää katkoviivoja teoksien välille, joita pitkin on helpompi löytää uutta musiikkia ja ymmärtää kyseisen artistin vaikutteita sekä sanomaa paremmin. Pearls on tästä hyvä esimerkki – Englantilanen tekee kappaleen protestoidakseen Somalialaisten naisten kokemaa kurjuutta ja pakkotyötä, josta myöhemmin saadaan osa tasa-arvoa tavoittelevaan kappaleeseen Brasiliassa. Tämä on musiikin voimaa!

Monille vieraskielisen musiikin kuuntelu on haastava ajatus. Väitän, että asiaan vain suhtaudutaan liian ennakkoluuloisesti. Jos ymmärtää musiikkia ilman sanoja, ymmärtää sitä myös vieraskielisillä sanoilla. Sanojen merkitys voi jäädä ymmärtämättä, mutta kommunikointiin kuuluu paljon muutakin kuin sanojen sisältö. Äänensävy, -painotus, kiihtyneisyys/totisuus, puhumattakaan itse musiikin sisältämästä viestinnästä. Suosittelen kaikkia kuuntelemaan musiikkia itselleen vieraalla kielillä.

Canibus – Rip the Jacker

Lyyrinen ihme -tyyli ei ole hip hopissa mikään arvostetuin ja valtaosa 90- ja 2000-luvun lyyrinen ihme -räpistä on ikääntynyt kovin huonosti. Poikkeuksia kuitenkin löytyy ja tässä on niistä paras. Canibus on lyyrisen räpin lyömätön kuningas, jonka valtaistuinta ei ole vieläkään onnistuttu kunnolla haastamaan. Lienee turvallista sanoa Canibuksen olevan neuroepätyypillinen, hänen uransa ei koskaan saanut suurta huomiota alkuhypen jälkeen, sillä hän ei osannut ilmaista itseään tarpeeksi ymmärrettävästi. Tämä päti sekä haastatteluissa, että musiikissaan, muutama alku-uran levy jättää nimittäin todella kylmäksi. Myös tämä lyriikka tuntuu kovin kertovalta epätyypillisyydestään: “There’s a lot of times when I want to speak but I’m stuck”.

Albumi on tunneskaalaltaan synkän puolella, mutten sanoisi sitä pahaksi tai uhkaavaksi. Himmeä olisi ehkä kuvaavampi termi. Canibuksen räppäystyyli vaatii kiinteän pohjan päästäkseen oikeuksiinsa, sen tämä levy tekee hyvin. Biitit ovat täysin tukevassa roolissa, itseääntoistavia, eikä tuota yllätyksen tunteita. Tämän luen kuitenkin onnistumiseksi, sillä Biz (eli Canibus) johtaa kuuntelumatkaa lyriikoillaan ympäriämpäri koko kosmoksen, eikä kuuntelukokemus tarvitse tämän lisäksi enempää ihmettelyn kohteita. Rate Your Music -musiikkifoorumilla käyttäjät voivat äänestää levyjä kuvaavia sanoja, tämän yleisimpiin kuvaussanoihin kuuluu mm. avaruus, eeppinen, abstrakti, sci-fi, mytologia ja historia.

Hänen luovuuttaan osoittaakseni, tässä muutamia albumilla mainittuja esoteerisia aiheita: Noam Chomskyn syntetiikka, Galápagossaaret, David Humen tietoteoria, erilaisia kemiallisia yhdisteitä, Leo Szilard sekä magneettohydrodynaaminen mekaniikka. Levyllä on myös mahtavia yksittäisiä linjoja, kuten “dreamstate is the playground for the supreme” ja “People will forget, but history will remember”.
Lempparini on kuitenkin “If you don’t belive in other dimensions, you’ve been duped. They’re the main ingredient in this cosmic soup”. Nörttiräppiä parhaimmillaan.

FD Signifier on YT-kanava, jota suosittelen kaikille hip hop faneille. Linkkaan tähän loppuun hänen videoesseensä Canibuksesta, josta sain ison määrän tietoa tähän tekstiin.

billy woods – History Will Absolve Me

Kansikuva: Robert Mugabe.
Nimi: Fidel Castron viimeinen puhe.
Jo nämä kertovat minkä tason tekijästä on kyse.

Kuuntelin viime vuonna billy woodsin diskografian kannesta kanteen, enkä ole vieläkään päässyt yli sen aiheuttamasta masennuksesta. Vitsivitsi (toivottavasti), mutta woods tosiaan on synkkä hahmo. Hänellä ei ole hittejä, underground menestyksensä perustuu pitkään uraansa ja levyjensä vaikuttaviin kokonaisuuksiin. Hänen oikeaa nimeä ei tiedetä, eikä hän esiinny mediassa kasvoillaan, vaan kaikissa haastatteluissa kasvonsa ovat sumennettu.

Synkkyys on läsnä läpi albumin. Lyyriset teemat ovat misantropisia ja tuotanto laahaa jännittyneenä sekä tasaisen vihaisena koko albumin. Woodsin kirjoitus on aivan omalla tasollaan, niin korkealla, että valtaosa hänen sanomastaan menee reilusti yli hilseen. Aiheet usein pyörivät historiallisissa tapahtumissa, sodissa tai niin tarkoissa kulttuurillisissa vertauksissa, että niistä tulee ottaa selvää ymmärtääkseen sanoman. Moni sanoo tällaisen vaikeuden olevan taiteellinen virhe. En ymmärrä tätä näkökulmaa alkuunkaan. Eihän se teosta ainakaan parantaisi, jos sitä “tyhmentäisi” kaikille ymmärrettävään muotoon. Woods sanoo yhdessä säkeistössä enemmän asiaa kuin monet räppärit sanovat koko levyillään tai jopa urallaan. Itsessään se on jo hyve. Kaikki kuuntelijat eivät tällöin tule viestiä ymmärtämään, c’est la vie.

Lyriikoiden lisäksi levy vaikuttaa räppäys tyylillään sekä tasaisen korkealla laadullaan. Jatkuva päällekaatuva synkkyys alkaa ensimmäisellä kuuntelukerralla puuduttamaan ja täten sumentamaan kuuntelukokemusta. Kun levyyn tekee uudemmilla kuunteluilla lähempää tuttavuutta käy selväksi, ettei sillä ole yhtäkään heikkoa kohtaa. Tasaisuus toimii kuitenkin molempiin suuntiin, eikä levyltä näin ollen löydy selviä huippujakaan. Woods on saanut paljon vaikutteita tyyliinsä MF DOOMilta, joka kuulostaa alkuun kummalliselta yhtälöltä. Kuinka tällainen historiallis-intellektuelli hyötyisi sarjakuvamaisuudestaan tunnetun räppärin jäljittelystä? DOOMin flow on vain niin loistava, että se toimii paljon totisemmassakin kontekstissa kuin mitä hänellä itsellään on (oli) tarjottavana. Näin woods kääntää DOOMin tunteellisesti päälaelleen, pitäen riimikaavan tiukasti kasassa.

Tämä on todella haastava levy. Jos haluat saada siitä hyvän ymmärryksen valmistaudu moneen kuuntelukertaan. Osiin jakaminen kuuntelussa voi myös auttaa.

The Roots – Game Theory

Philadelphiasta kotoisin olevan legendaarisen The Rootsin 7. albumi on hip hop -kultaa. Koko genrestä ei löydy montaa artistia/yhtyettä, ketkä yltävät samalle tasolle heidän kanssaan. Väkivaltaisista lähiöistä ponnistaneet räppäri Black Thought ja rumpali-bändijohtaja Questlove ovat ryhmän perustajat sekä ainoat viralliset jäsenet. He molemmat ovat valtavan arvostettuja hahmoja hip hop -piireissä.

Näiden ensimmäisten 50 vuoden aikana, hip hop on nähnyt monia mahtavia MCitä, kuten Rakim, Nas, Kendrick Lamar, The Notorious B.I.G, JAY-Z, André 3000, Kanye West, Lil Kim, Big Daddy Kane sekä MC Nikke T. Omasta mielestäni Black Thought on kuitenkin numero 1. Hänen rimmauspakistaan löytyy alan kaikki taidot täydellisyyteen hiottuina. Lyyrikkona hän on tarkka sekä älykäs sanaseppä. Flown kannalta hän muistuttaa runoilijaa. Tunnelataus sekä aitous, jota hän tuo mikkiin on kuin ajatusliikkeen johtajan puheesta. G.O.A.T.

Levy vaikuttaa sekä sisällöllään, taidoillaan, että viihdyttävyydellään. Biitit ovat teräviä ja sanomat ovat sosiaalisesti kauaskatseisen älykkäitä. Jo ensimmäisellä kappaleella False Media alkaa kommentaari lapsille annettavista ADHD-lääkkeistä. Julkaisuvuonnaan tuo ei ollut kovinkaan laajasti ymmärretty pointti, näin 20 vuotta myöhemmin, kun autismi ja ADHD ovat aikamme trendisanat, on helppo huomata tämänkin sanoman tärkeys. Kaikki kappaleet on vaikuttavia, siis ihan joka ikinen. Musiikillisesta virtuoosisuudesta kertoo ryhmän nykyinen pesti Jimmy Fallonin puheohjelman bändinä.

The Rootsia suosittelen kaikille. Kuuntele joko tämä levy tai heidän hittejään, tykkäät varmasti.

Kiitos, mielenkiinnostasi musiikkiin.