Artikkelisarjan 2. osassa jatkan matkaa läpi Tom Waitsin tuotannon. Small Change, Foreign Affairs, Blue Valentine ja Heartattack and Vine ovat uransa 4 seuraavaa albumia ja ne, jotka tässä artikkelissa tulen käymään läpi. Nämä olivat viimeiset levyt, jotka hän teki tuottaja Bones Howen kanssa Asylum levy-yhtiöllä. Pidän näitä hänen uransa teinivuosina. Viime artikkelin teoksissa läpikäydyt lapsuusvuodet, joilla hän on opetellut musiikillisen itseilmaisun ABCt ovat käyty läpi ja nyt on kasvua edessä. Kasvu tuo aina mukanaan kipuja, virheitä ja huteja, eikä nämä albumit ole poikkeus säännöstä. Kipuilu tulee selväksi jo albuminkansista, joissa alkaa olemaan katumuksen, romantiikan ja henkisen kivun teemoja, paitsi artikkelin viimeisellä levyllä Heartattack and Vine, joka onkin sitten ensimmäinen askel siihen abstraktiin ääniveistäjään, jona Waits pääasiallisesti tunnetaan, mutta siitä lisää myöhemmin.
Näiden vuosien aikana hänen lauluntekonsa alkoi olla niin omalaatuista ja tunnistettavaa, että sitä alettiin kutsumaan waitsmäisyydeksi. Tähän kirjoitustyyliin kuului runollinen mierous, rakkauselämän kuopat sekä useimmiten alkoholi. Näiltä levyiltä löytyy monen monta aivan loistavaa kappaletta, jotka ovat kirjoitettu juuri tällä tyylillä.
Small Change
Julk. 1975
11 kpl
49 min
4. levy Small Change on Waitsin ensimmäinen kiistämätön mestariteos. Sitä pidetään hänen parhaana julkaisunaan uransa ensimmäisten 10 vuoden ajalta.
Tällä albumilla Waitsin vokaalit alkavat menemään rouheampaan ja multaiseen suuntaan. Tätä muutosta karkeampaan suuntaan tukee kappaleiden alkuperät. Ideat kappaleisiin on saatu puhumalla kaduilla sekä baareissa vastaantuleville ihmisille. He kertoivat Waitsille elämistään sekä kokemuksistaan ja näissä keskusteluissa on levyn lyyrinen pohja. Tämä on mielestäni tärkeä seikka levyn ymmärtämiselle, sillä on hyvä ymmärtää, ettei kaikki mitä levyllä sanotaan ole Waitsin omaa kokemusta, vaan myös hänen keräilyjä ympäriltään olevilta ihmisiltä. Levy siis edustaa paremmin yhteisöä, jossa hän aikaansa vietti kuin häntä itseään.
Näihin aikoihin Waits on ollut todella huonossa kunnossa. Aikaisemmilta levyiltä saatu julkisuus ei ollut hänelle hyväksi ja vastauksena tähän hän alkoi, tyypillisen taiteilijan tavoin, juoda aivan liikaa. Keikkailukaan ei tuntunut hyvältä, mutta sitä kuitenkin piti tehdä ja näin viskijoki virtasi kuin Victorian putous. Alkoholismia ei voi olla kuulematta tällä albumilla. Voisi jopa sanoa, että levyn teema on humaltuminen. Halpa viski on läsnä äänessä, sanoissa ja väitän pystyväni jopa haistamaan sen albumin tuottamista ääniaalloista. Siitä huolimatta tai ehkä osittain sen ansiosta tämä on 4. peräkkäisenä vuonna julkaistu albumi. Työtempo on siis ollut kova ja tämä tahti jatkuu melkein yhtä kovana 90-luvun alulle saakka.
Tom Traubert’s Blues (Four Sheets To The Wind In Copenghagen) avaa levyn tunteikkaammalla otteella kuin mikään aikaisemmasta tuotannosta. Täysin hukassa, rikkirevitty ja musertunut ovat sanoja, jotka tulevat siitä mieleen. Kappale vaatii muutaman kuuntelukerran sekä vähän tiedonhakua sanoituksista avautuakseen, mutta tuon avautumisen jälkeen tämä uppoaa syvälle sieluun eikä ole sieltä lähtevä. Se kertoo elämässä eksyneen yössä kulkijan surullisesta elämästä ja kokemuksistaan ison kaupungin välittämättömillä kaduilla. Kuvaus itseaiheutetusta, mutta samalla elämän aiheuttamasta huonosta tilanteesta kertoo, ettei kappaleen mies itsekkään oikein tiedä, miten on näin surkeaan asemaan joutunut, saatikaan miten pääsisi pois. Tuottaja Bones Howen mukaan kappale on syntynyt, kun Waits kävi viskipullon kanssa Skid Row -nimisellä kodittomien ihmisten asuttamalla kadulla, jossa kuunteli monien tarinoita. Kaikkien syyt sinne joutumiseen liittyivät romanttiseen epäonnistumiseen tai sen tuottamaan ahdinkoon sekä jälkioireisiin. Kappaleen toistuva lausahdus “Waltzing Matilda” on saanut alkunsa Australiassa, tarkoittaen matkustamista jalan, tässä sitä kuitenkin käytetään enemmän epätoivoisena tallusteluna vailla päämäärää. Kaunis, mutta musertava kappale.
Step Right Up hyppää ojasta allikkoon ja pompottaa kuuntelijan aivoja viihdyttävällä, johdonmukaisuudesta puhdistetuilla sanoituksillaan, jotka kuulostavat maaniselta huutokauppiaalta. Kappaleessa on mukana aimo annos kapitalistisen mainoskulttuurin kritiikkiä. Sanoitukset kertovat kuinka voileivästä tulee yhtäkkiä juhla-ateria ja kuinka uusien shortsien ostaminen voi muuttaa koko elämäsi. Tällaiset lausahdukset ovat totta ainoastaan mainoksissa, jotka lupaavat maan ja taivaan, mutteivat tietenkään täytä noita lupauksiaan. Seuraavanlaista tekstiä on monen minuutin ajan, vaikkei itse tuotetta koskaan mainitakaan:
“It gets rid of your gambling debts. It quits smoking
It’s a friend and it’s a companion
And it’s the only product you will ever need
Follow these easy assembly instructions, it never needs ironing”
Kyseessä on siis tuotteen arkkityyppi sekä mainostuksen konsepti. Ei ole väliä mitä myydään, kunhan myydään. Lopussa tuleekin kappaleen sanoma kiteytettynä:
“The large print giveth and the small print taketh away”
Ilman tätä biisiä levy olisi todella masentava, joten on ihan kategorisesti tärkeää, että se on mukana levyllä.
The Piano Has Been Drinking (Not Me) on silkkaa dekadenttia neroutta. Waits vetää nukkavieru alkoholisti -rooliaan täysin rinnoin, vaikkakin itsetietoisesti sen naurettavuudesta, huumori kun tursuaa jo kappaleen nimestä. Mukana on tuota lapsellista nirppanokkailua, jota kovassa humalassa olevilla on tapana harrastaa. Sitä “Enn MinÄ oLw kÄnnnisä. iTse OLeT” -energiaa. Kappaleelta löytyy levyn sanoituksellista kermaa, esimerkiksi:
“The piano has been drinking
My necktie is asleep
And the combo went back to New York
The jukebox has to take a leak”
sekä
” ‘Cause the bouncer is a sumo wrestler
Cream puff Casper milquetoast
And the owner is a mental midget
With the I.Q. of a fencepost”
Viimeinen raita kertoo Waitsin omasta elämästä monissa eri töissään ennen muusikon uraansa. Hän on ollut mm. taksikuski, mekaanikko, limsamyyjä sekä metsäpalomies. Kappaleen keskellä kuultava mahtava lausahdus:
“Tom do this, Tom do that
Tom… don’t do that”
saa minut aina naurahtamaan. Äänenpaino, jolla se sanotaan kertoo varmaksi, että hänelle on sanottu noin kerran jos toisenkin. Kappale antaa vaikutuksen auktoriteettiongelmista ja monien eri työpaikkojen omaaminen kertoo samaa tarinaa. Ja ihmekös tuo, kyseessä kun on alkoholisoitunut kummajaistaiteilija, joka tullaan myöhemmin tuntemaan yhtenä persoonallisimpana muusikkona koskaan.
Lisään loppuun vielä haastattelun, joka on kertova Waitsin persoonasta. Haastattelu alkaa kohdasta 4:05.
Foreign Affairs
Julk. 1977
9 kpl
42 min
Foreign Affairs on tasainen teos, joka ei poikkea merkittävästi edeltäjistään muussa kuin rauhallisuudessaan ja tuomalla instrumentaalit sekä duo -esitykset kappalerepertuaariin.
5. julkaisu Foreign Affairs ei ole yhtä säväyttävä kuin edeltäjänsä. Se epäonnistuu tuomaan uutta maustetta tuotantoon, näin noudattaen samaa kaavaa, mitä on jo kuultu. Nukkavieru baariteema ja tarinointi elämän kolhuja kokeneista hahmoista jatkuvat. Kaikki intensiteetti on otettu pois ja jäljelle jää kasa kappaleita, jotka tuntuu lilluvan ilmassa vailla koherenttia visiota. Levyn syntyminen poikkesi edeltäjistään siten, ettei Waits ja Howe työstänyt kappaleita yhdessä paljoakaan, vaan Waits oli tehnyt demot jo valmiiksi itse. Hän esitteli ne Howelle ja vasta sitten alettiin miettiä miten albumin tulisi rakentua. Materiaalin kuultuaan Howe vastasi demojen muistuttavan häntä mustavalko -elokuvasta ja tästä tuli kantava näkemys levyn tekemisessä.
Yleisen mielipiteen mukaan, Foreign Affairs on uransa heikoin julkaisu, enkä voi väittää olevani eri mieltä. Mainittakoon, etten pidä tätä missään nimessä huonona, mutta jonkun vain pitää olla viimeinen. Se ei pidä sisällään mitään niin tunteellista kuin mitä oli Small Changella, ei yhtä samaistuttavaa kirjoitusta kuin debyytillä tai Saturday Nightilla, eikä Nighthawksin huumoria tai ainutlaatuisuutta. Ne piirteet, jotka tekivät edeltäjistä mielenkiintoiset ja muistettavat ovat kitketty pois ja niiden tilalle on tuotu vain teelusikallinen teatraalisuutta, joka ei mielestäni riitä merkittävän kuuntelukokemuksen aikaansaamiseksi. Tämä teos lienee paras esimerkki siitä, minkä takia kutsuin näitä vuosia hänen taiteellisiksi teinivuosiksi. Tällä levyllä alkaa nimittäin kirkastumaan, että hänellä on visioita rajoja rikkovammasta musiikista, muttei vielä osaa ilmaista itseään tarpeeksi tuodakseen nuo visiot toteen.
Erinomainen jazz -bändi on mukana vain osilla kappaleista, mutta jättää silti todella hyvän maun jälkeenpäin. Bändi onkin tärkeässä roolissa levyn mielenkiintoisuuden kannalta. Basisti Jim Hughart tekee suorastaan huippusuorituksen.
Avausraita on pikemminkin intro. Cinny’s Waltz, n. 2 min pituinen haikea instrumentaali, joka asettaa tunnelman matalalle, jossa se pysyykin melkein koko albumin. Tämä on myös Waitsin ensimmäinen instrumentaali koko tuotannossaan ja se toimii oikein hyvin. Pisteet siitä.
Kakkosraita Muriel on jazzinen nyyhkykappale, joka kertoo baarissa ketjupolttavasta miehestä, joka ei pääse vielä pitkän ajan päästäkään ylitse entisestä rakkaudestaan, nimeltään Muriel. Sanoma kiteytyy näihin lauseisiin:
“And Muriel, how many times I’ve left this town
To hide from your memory and it haunts me
But I only get as far as the next whiskey bar
I buy another cheap cigar and I’ll see you every night”
Nimeen liittyy nokkela kaksoismerkitys – Muriel on entinen sikarimerkki. Tällaisien yksityiskohtien lisääminen on niitä tekijöitä, jotka nostavat jotkut kirjoittajat ja lauluntekijät ylitse muiden. Todella osuva raita, yksi levyn parhaita.
Tuntemattoman ihmisen tapaamista romanttisin aikein voi olla vaikea tilanne puolin ja toisin. Tätä käsitellään Bette Midlerin kanssa lauletulla yhteiskappaleella I Never Talk To Strangers. Mies lähestyy, tekee yrityksensä, mutta ennen kun saa edes avaustaan loppuun, nainen sanoo kuulleensa nuo samat sanat jo monet kerrat. Seuraa hetkellinen kiusallisuus, jonka laskeuduttua tajuavat he olevan täysin samassa tilanteessa. Molemmat ovat yksin baarissa, sillä joku on heidät jättänyt. Tämä katkeransuloinen baariballadi on ensimmäinen feat -kappale koko Waitsin tuotannossa. Midler tekee todella hienon vokaaliperformanssin ja yhdessä he luovat kaunotar ja hirviö -tyylisen tunnelman.
Midler on kertonut hauskan tarinan ensimmäisestä vierailustaan Waitsin asunnolla. Hän oli pitkään pyytänyt lupaa tulla vierailemaan, ja vihdoin sen saatuaan oli hän yllättynyt löytäessään pianon keittiöstä, työkalut jääkaapista ja kuullessaan, ettei keittiöntasoja käytetty mihinkään muuhun kuin tupakan rullaamiseen. Taiteilijaelämää.
Potter’s Field näyttää ensitipat teatraalisuudesta, jota myöhempi tuotanto tulee tarjoilemaan olan takaa. Kappale toimii parhaana esimerkkinä pyrkimyksestä saada levy kuulumaan mustavalko -elokuvan tavoin. Tämä liki 9 minuutin puhuttu poliisiavustajan tarinankerronta on arvostettavan kunnianhimoinen yritys, toteutus kuitenkin vähän lässähtää. Herää kysymys: “mihin tämä kappale pyrkii?”. Se ei nimittäin tunnu sopivan levylle ollenkaan, vaan kantaa ennemminkin “hei, kuunnelkaa. Minä osaan tehdä tällaisiakin kappaleita” -energiaa, johon vastaukseni on: “okei… Tällaista olisi mukava kuunnella kontekstissa, joka tukisi levyä kokonaisuutena”. Kappale toimii kerran, muttei omaa uudelleenkuunteluarvoa ollenkaan, seuraavilla kuuntelukerroilla tämä kappale tulee vaistomaisesti skipattua. En halua kuulostaa kriitikolta, joka vain listaa vikoja, mutta tämä on yksi niitä huteja, joista mainitsin artikkelin alussa. Ei vuoria ilman laaksoja tai jotakin.
Levy laskeutuu tyylikkäästi kahdella viimeisellä kappaleella. Leikkisä parturi biisi Barber Shop on hymyilyttävä ja sulkuraitana on nimikkokappale Foreign Affair, joka on yksi levyn kohokohtia. Se kertoo matkustamisen tärkeydestä sekä “maassa maan tavalla” -suhtautumisesta. Avaussäkeistö:
“When traveling abroad in the continental style
It’s my belief one must attempt to be discreet
And subsequently bear in mind your transient position
Allows you a perspective that’s unique”
kertoo kuinka eurooppalais-tyylinen matkustus tulee tehdä soveliaasti, ottaen huomioon mahdollisen historian. Tällainen teksti osoittaa, ettei Waits tässä kohden enää mikään nukkavieru baarijuoppo ollutkaan, tällainen teksti syntyy vain kokemuksen kautta. Tämän levyn julkaisun jälkeen hän siiten lähtikin jo ensimmäiselle kiertueelleen Japaniin, nimeä hänellä siis on ollut sen verran, että on päässyt näkemään maailmaa ja oppimaan eri kulttuureista, joka taas on ruokkinut hänen taidettaan.
Blue Valentine
Julk. 1978
10 kpl
49 min
Blue Valentine on muutoksen alkua. Tällä levyllä otetaan ensiaskeleet sitä rämisevää ja romuista multakurkkua kohden, jona hänet enimmäkseen tunnetaan.
“Kasva tai kuole” – joku, joskus.
Waits tunsi olevansa musiikillisesti paikallaan Foreign Affairssin aikana. Tuosta kuopasta hän alkoi kaivamaan itseään ulos tällä julkaisulla. Levy on soonisesti samankaltainen kuin edeltäjänsä, mutta se on maustettu eri tavalla – innostavammin. Levyllä on alati tunne tuoreudesta sekä tulevasta muutoksesta, on kuitenkin vaikea sanoa, mikä teoksessa tarkalleen saa aikaan tuon tunteen. Se vain on läsnä. Ei lähellekään yhtä selvästi kuin seuraavalla Heartattack and Vine, mutta läsnä silti. Sanoitukset ovat sisältörikkaita. Niissä on hyvin samantyylisiä, elämän kovalla puolella olevien hahmojen tarinoita, joita edeltäjilläänkin, tuttuun beat-kirjallisuus tapaan.
Waitsillä on musiikin lisäksi mittava näyttely ura, joka on saanut alkunsa samana vuonna tämän julkaisun kanssa. Hän näytteli “Mumbles” nimistä pianonsoittajaa Sylvester Stallone elokuvassa Paradise Alley. Rooli itsessään ei ollut mikään suuri ura-askel, mutta se mullisti hänen elämänsä toisella, odottamattomalla tavalla. Tuon elokuvan avustava ohjaaja oli muuan Kathleen Brennan. He tapasivat näissä kuvauksissa, nopeasti rakastuivat, muuttivat yhteen ja perustivat myöhemmin perheen. Brennan sai hänet myös luopumaan juomisesta ja tupakoinnista, todennäköisesti pelastaen hänet aikaiselta kuolemalta, sekä auttoi häntä laulunteossa loppu-urallaan, näin olleen käänteentekevä tuki Waitsin luovuudelle ja menestykselle. Lienee turvallista sanoa, ettemme tietäisi Waitsistä nykyään mitään, elleivät he olisi tavanneet toisiaan.
Somewhere (From West Side Story) on yllättävä aloitus. Se on usvaisen toiveikas coveri Leonard Bernsteinin West Side Story nimiseen näytelmään tehdystä sävelestä. (Asiasta täysin poiketakseni, Leronard Berstein on luennoinut aivan loistavan sarjan musiikista Harvardissa vuonna 1973, nuo luennot löytyvät Youtubesta. Suosittelen niitä lämpimästi heille, jotka haluavat ymmärtää musiikkia kielitieteellisestä näkökulmasta. https://www.youtube.com/playlist?list=PLjAW8AC2ANDmRZdEofBQSwF1OpelHuJXb) Kappale on täysi poikkeus aiemmin kuulluista avauskappaleista sangviinisuudellaan, tyypillisen alkoholimasistelun sijaan. Duurivireistä aloitusta ei olla kuultu sitten Saturday Nightin avauksen New Coat of Paint, joka sekin on ennemmän hilpeä kuin tällainen horisonttia avaava. Päätös laittaa tällainen kappale ensimmäiseksi kertoo paljon muusikon henkisestä kasvusta.
Kakkoskappale Red Shoes by the Drugstore kertoo hämärän tarinan naisesta, joka odottaa rakastettuaan lehtikioskilla punaisissa kengissä sekä mekossa sateisena iltana. Odotus jatkuu jatkumistaan, sillä rakastettu on varastanut timanttisormuksen antaakseen sen naiselle, hän on kuitenkin jäänyt kiinni, heitetty putkaan ja näin kappaleen nainen odottaa kosteassa illassa yksin, epäluotettavalla alueella, peloissaan jotakuta, kuka ei koskaan tule pääsemään paikalle. Waits luo tarinoiden miljööt uskomattoman selvästi instrumentaatiollaan. Hän maalaa nuo pimeät kujat sekä kalsean sateen niin tarkasti, ettei kuunnellessa tarvitse kuvitella mitään, se näytetään sinulle.
Kolmas kappale on lyyrinen mestariteos Christmas Card from a Hooker in Minneapolis. Se on kirjoitettu nimettömän naisen näkökulmasta kirjeenä entiselle rakastajalleen nimeltä Charlie, kertoen kuinka hyvin hänen elämänsä menee. Viiden säkeistön ajan hän listaa positiivisen asian toisensa jälkeen ja tekee selväksi, kuinka iloinen hän on, että on päässyt yli vaikeista ajoistaan. Hän on saanut lopetettua päihteet ja viskin, löytänyt itselleen miehen, kuka soittaa trumpettia, työskentelee junaraiteilla ja oikeasti välittää hänestä ja lapsestaan. Hän on löytänyt onnellisuutensa vuosien jälkeen. Tätä sanomaa voimistaa yksinäisen tyytyväinen pianottelu, kunnes tuo kaikki putoaa alas viimeisellä säkeistöllä, jossa selviää, ettei olekaan uutta miestä, asuntoa tai edes trumpettia. Hän on vankilassa, tarvitsee rahaa ja on pääsevä ehdolliseen ystävänpäivänä.
Tällä kappaleella Waits esittelee valloittavaa tarinankerrontataitoaan. Hän maalaa kauniin kuvan nostattavasta ja toiveikkaasta tulevaisuudesta, kunnes lopuksi vain repii sen kaiken alas, näin pudottaen kuuntelijansa takaisin kylmään totuuteen, ihan kuin sanoen, ettei haaveilu riitä. Ei riitä, että on näkemyksiä siitä minkälaisen elämän itselleen haluaisi, vaan jos elämäänsä haluaa parantaa tulee sen eteen tehdä sen vaatima työ. Hänen tarinoissaan on aivan suunnattomasti voimaa. Ne eivät jää mieleen ainoastaan yksittäisinä kappaleina tai edes musiikkina, vaan myös arkkityyppisinä opetuksina erilaisista ihmisistä sekä tilanteista. Musiikkinsa toimii kuin hyvin kirjoitetut romaanit – se näyttää sinulle sitä suurta jotakin, mitä ainoastaan taiteella voi ilmaista.
4. raita Romeo Is Bleeding, voimakas jazz -naputtelu, joka myöhemmin innoitti samannimisen elokuvan. Tarinassa Romeo puukottaa poliisin kostoksi veljensä ampumisesta ja kertoo tapahtumasta ystävilleen. Hämäräkujainen, mutta löysä tunnelma tuntuu viestittävän tarinan hahmojen keskenkasvuisuutta, esittämällä idean naiivista maailmankuvasta johtuvan arkisuuden tällaisen väkivallan ympärillä.
Kuvaamani kappaleet ovat levyn ensimmäiset ja mielestäni parhaat. B-puoli on vähemmän mieleenjäävä, mutta säilyttää kokonaisuuden kasassa. Muutama edukseen erottuva kappale B-puolellakin on, Whistlin’ Past the Graveyard ja nimikkokappale Blue Valentine nyt aikankin, mutta parhaat palat jäävät eittämättä alkupuoliskolle.
Heartattack and Vine
Julk. 1980
9 kpl
44 min
Muutoksen aikaa! Jo kansi poikkeaa imagosta, jonka Waits oli aikaisemmilla levyillä luonut. Pois jää baariteema, sen paikan ottaa “mitä helvettiä tapahtuu?” -tunnelma.
Levyn nimi tarkoittaa Los Angelesissa olevaa Hollywood Blvd. ja Vine St. tieristeystä. Ai, miten niin se ei muka ole itsestäänselvää? Waits uudelleennimesi Hollywood Boulevardin nähdessään kodittoman naisen kävelevän baariin sisään, ilmoittavansa saavana pian sydänkohtauksen ja portsarin heti potkivan hänet ulos, takaisin Hollywood Boulevardille. Näin Hollywood vaihtui Heartattackiksi. …okei, kai.
Viimeinen levy Asylum -yhtiöllä sekä Bones Howen kanssa. Waits tunsi parivaljakon toiminnan käyneen laimeaksi ja ennalta-arvattavaksi, eikä Asylum ollut enää yhtä kiinnostunut Waitsin markkinoinnista. Yhtiö oli saanut rosteriinsa paljon nimekkäämpiä sekä tuottavampia tähtiä, kuten the Eagles, Linda Ronstadt ja Queen, joihin panostettiin yhä enemmän ja enemmän, ymmärrettävästi. Irtautuminen ei kuitenkaan tuntunut Waitsistä epäluonnolliselta, olihan löytänyt entistä paremman yhteistyökumppanin – vaimonsa. Waits ja Brennan menivät naimisiin noin kuukausi tämän levyn julkaisun jälkeen.
Soonisesti albumi on selvä eroava edeltäjistään. Pianoa on vähemmän, kun taas perkussiota sekä jousien määrä kasvaa. Albumi on saanut paljon kritiikkiä ja kun katsoo “Tom Waits albums ranked” listoja, löytyy tämä usein häntäpäästä. Itse kuitenkin pidän tästä kovasti. Sanoisin sen olevan hänen 2. paras julkaisu tähän mennessä, Small Change jälkeen.
Alkuraita Heartattack and Vine tekee selväksi, että nyt on ihan eri tahti kellossa kuin aiemmin. Vuorossa on jotakin karkeampaa, likaisempaa ja omaperäisempää. Kappaleen sanomaa on vaikea naulata yhteen kohtaan, mutta sillä on jotakin tekemistä Hollywoodissa hulluksi menemisen kanssa. Mahdollisesti parhaat sanoitukset kuvaamaan hänen musiikkinsa tulevaa suuntaa on kertosäe:
“Boney’s high on china white, Shorty found a punk
Don’t you know there ain’t no devil, there’s just God when he’s drunk
Well, this stuff’ll probably kill you, let’s do another line
What you say you meet me down on Heartattack and Vine?”
Megalomaaninen runollisuus sekoitettuna hauskoihin “one linereihin” tulee olemaan yleistä jatkossa.
Rauhoittava ja romanttinen Jersey Girl on todella nimekäs kappale. Suurin osa tuntee sen kylläkin Bruce Springsteenin laulamana. Springsteen soitti kappaletta usein konserteissaan ja julkaisi sen myös live-levyllään Live / 75-85 viimeisenä raitana. Levy oli valtava menestys, jonka johdosta Waits sai paljon kunnioitusta laulunkirjoittajana sekä tietenkin taloudellisen osansa.
Ruby’s Arms, koskettava lopetus. Tarina sotilaasta, joka joutuu jättämään rakastettunsa tahtoaan vastaan. Siirappiset jouset tuovat kappaleelle menetyksen tunnetta ja sydäntärepivää surua, joka vielä korostuu päähenkilön sotilaallisuudesta. Tunteet rikkovat kovankin. Kappale on inspiroinut Kazuo Ishiguron The Remains of the Day (Pitkän Päivän Ilta) novellin. Se on osa tuotantoa, jolla Kazuo voitti Nobel-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017.
Uusi, itsenäinen aika
Tähän päättyy Tom Waitsin musiikkiuran 1. näytös. Aika ensimmäisellä levy-yhtiöllä on ohi ja oppirahat ovat maksettu. Olen molemmissa artikkeleissa maininnut toistuvasti näiden levyjen olevan ensimakua myöhemmästä tuotannosta kuin hieman näitä alkulevyjä vähätellen. Vähättely ei tosiaan ole tarkoitukseni, pidän näistä levyistä kovasti ja siksi niistä kirjoitan, mutta olisi hulluutta väittää näiden nousevan samalle tasolle myöhemmän tuotannon kanssa. Kun Waits vapautuu levy-yhtiön asettamista rajoituksista ja saa taiteellisen päätösvallan itselleen, hänen luovuutensa moninkertaistuu.
Seuraavassa osassa käyn läpi 3 seuraavaa levyä, Swordfishtrombones, Rain Dogs ja Frank’s Wild Years, jotka usein mielletään löysähköksi trilogiaksi.
Kiitos, mielenkiinnostasi musiikkiin.