10 Loistavaa Levyä Hip Hopin Pinnan Alta
Noin vuosi sitten otin projektiksi kuunnella 114 hip hop albumia ja syventyä vähän paremmin hip hop kulttuuriin. Tuo tie on nyt tullut päätökseen ja haluan tuoda esiin muutamia aliarvostettuja projekteja, joita tällä ääniseikkailullani on vastaan tullut. Kyseinen kuunteluprojekti on vienyt yllättävän pitkään, mutta on tässä paljon opittukin. Suosittelen kaikkia musiikkifaneja haastamaan itseään tekemällä tämänkaltaisia suurempia kuunteluprojekteja sekä aika ajoin myös kuuntelemaan jotakin, mistä ei tykkää. 114 levyä on ollut kieltämättä vähän liikaa, mutta 30 tai 40 voisi olla isoille genreille, kuten hip hop, r&b, rock, jne sopiva määrä ja pienille sivugenreille yleensä riittää ihan vain muutama teos. Kuunteluprojektit ovat siten hyviä, että niissä tulee väkisin vastaan musiikkia, joka menee suoraan sydämeen sekä sellaista, jota ei ikinä enää halua kuulla. Tämä prosessi kartuttaa kuullun ymmärtämistä ja opettaa omasta musiikkimausta, ainakin minua on opettanut.
Olen aiemmin pitänyt hip hoppia kovin machoilevana ja rintaa paukuttavana genrenä, jossa menestys on sidottuna kykyysi esittäytyä kovana sekä uhkaavana jätkänä, kuka on kaduilta kotoisin, eikä kunnioita mitään, varsinkaan lakia. Ilokseni, olen huomannut olleeni väärässä. Hip hopissa on paljon tilaa monenlaisille tekijöille ja persoonille, keillä ei ole riimejä vain naisista ja rahasta, vaan on oikeasti jotakin arvokasta sanottavaa. He eivät yleensä tule heti ensimmäisinä vastaan, vaan ovat kuin pinnan alla ja tästä artikkelin nimi.
Voisin hyvin kirjoittaa ummet ja lammet genren kuuluisimmista albumeista, mutten tunne sillä olevan paljon arvoa, ottaen huomioon internetin jo pursuavan niiden ylitystä. Helppoja esimerkkejä näistä albumeista olisi mm. Kendrick Lamar – TPAB, OutKast – Aquemini, Kanye West – MBDTF, Ms. Lauryn Hill – TMOLH, MF DOOM – Madvillany ja A Tribe Called Quest – The Low End Theory. Sen sijaan tuon esiin levyjä, joista en (ainakaan suomenkielisessä mediassa) ole kuullut mitään keskustelua. Tässä ensimmäisessä osassa valitsemani 5 levyä ovat tyyliltään positiivisia, värikkäitä ja hyviä esityksiä siitä, ettei tarvitse olla mikään kovanaama ollakseen räppäri. Seuraavassa osassa keskityn synkempiin teoksiin. Tuon lyhyillä esittelyillä esiin levyjen sisältöjä sekä millaisille kuuntelijoille ne sopivat.
Little Brother – The Minstrel Show
Julk. 2005
17 kpl
53 min
Paljolti unohdettu hip hop yhtye, Little Brother tekee malliesimerkin show-konseptialbumista, samalla näyttäen kuinka tasokasta taidetta voi tehdä pilke silmäkulmassa sekä hyvällä huumorilla.
Hyväntuulisuus ja optimismi ovat niin nostattavia, että kuuntelukokemus on silkkaa hymyssä suin nyökyttelyä. Phonten ja Big Poohn mikkikemia sekä taidokkuus tarinankertojina välittyvät jo alkuminuuteilta, kun taas 9th Wonder huolehtii tuotannon tasokuudesta. Wonder on huipputason tuottaja, joka on työskennellyt mm. Dinner Party ryhmässä yhdessä jazz- ja r&b-muusikkojen, Kamasi Washingtonin, Terrace Martinin sekä Robert Glasperin kanssa.
Amerikkalaiseen mediaan kohdistuvaa satiiriin puettua kritiikkiä on jonkun verran, johon myös liittyy levyn nimi. “Minstreli” oli alunperin nimitys keskiaikaiselle muusikolle/trubaduurille, mutta muuttui myöhemmin, 1800-1900 luvuilla “minstreli esityksiksi”, jotka olivat rasistisia näytelmiä, joissa valkoiset ihmiset maalasivat kasvonsa mustiksi ja esittivät afroamerikkalaisia stereotypioita halveksuvalla huumorilla. Ihan levyn loppuun kuvattu skitti on kannanotto valkoisesta mediakoneistosta, joka sensuroi mustien taiteilijoiden (ja ylipäätään ihmisten) mielipiteitä, tekemällä heidän äänensä kuulumattomiksi. Voimakkaita viestejä.
Mukaan mahtuu myös hyvin henkilökohtaisia ja kipuilevia kohtia, kuten kappale All For You, joka kertoo isänä epäonnistumisesta ja sen tuottamasta kivusta sekä häpeästä. Tällainen teksti on todella rohkeaa laittaa levylle, ei voi kun hattua nostaa.
Eritysmaininta vielä tälle lyriikalle:
“Today’s fan is tomorrow’s rap critic
One day they giving you the thumbs up, the next
They telling 9th to go switch his drums up, the best
Is what they expect, but why they won’t let the music
Just be what it is is anybody’s guess”
Musiikin kuuntelussa pidän äärettömästi tärkeämpänä pyrkimystä ymmärtää sitä kuin miettiä kuinka hyvää tai huonoa se on. Hyvyys ja huonous ovat taiteellisesti tyhjiä sanoja. Analysoi, älä arvioi. Tällä tavoin oppii myös tuntemaan mistä pitää ja miksi, eikä vain tunnistamaan jotakin mukavan kuuloista.
Levy sopii huumoria, tarinankerrontaa sekä sosiaalista kommentaaria arvostaville kuuntelijoille.
Digable Planets – Blowout Comb
Julk. 1994
13 kpl
1 h 1 min
Digable Planets julkaisi studiourallaan kaksi albumia, joilla saavutti arvostusta ja maailmanlaajuisen fanijoukon 90-luvun hip hop skenessä. He erottuivat normista rauhallisella, taaksenojaavalla tyylillään ja kantaaottavilla sanoituksillaan.
Kesäyön vietto ystävien seurassa ovat sanat, jotka tästä albumista tulee mieleen. Rentoa, funkya sekä jazzista menoa, jota voi kuunnella vain huvikseen tai tarkemmin, syventyen sanoituksiin, joissa onkin valtavasti sisältöä. Heidän lyyrisiin teemoihinsa kuuluu mm. afrosentrismi, afroamerikkalainen kulttuuri ja sen historia, kansanoikeudet sekä systemaattiset ongelmat, kuten alueellinen köyhyys ja vankilasysteemin epätasa-arvoisuus. Vastauksena näille koville totuuksille he kannustivat lukemaan historiaa, ymmärtämään asioita pintaa syvällisemmin sekä voimallistumaan tiedon avulla. Terävät kuuntelijat voivat myös löytää marxismin kaikuja heidän viesteistään.
Tässä kohti on hyvä erotella kaksi konseptia toisistaan: esitetty kovuus ja sanoman tosissaan otettavuus. Esitetty kovuus on artistin/bändin pyrkimys esittäytyä suurena ja uhkaavana hahmona, kun taas sanoman tosissaan otettavuus riippuu musiikissa olevasta viestistä ja sen laadusta. Jollakin musiikilla pyritään vaikuttamaan mielipiteisiin ja luomaan itsenäistä ajattelua, jollakin muulla musiikilla on tarkoitus viihdyttää. En sanoisi kumpaakaan paremmaksi tai huonommaksi, mutta väitän sisällöllisen musiikin olevan tärkeämpää.
Yleinen kaava näiden konseptien tasapainottamiselle on: he, joilla on tärkeää sanottavaa esittää itsensä suurena hahmona, kun taas he, ketkä vain pitävät hauskaa, eivät. Tällä levyllä poiketaan kaavasta kokonaan. Ryhmä ei kovistele, mutta viestinsä on todella tärkeä. Tähän mielestäni liittyy iänikuinen filosofinen ymmärrys älykkyyden luonteesta – hölmö luulee olevansa viisas, viisas tietää olevansa hölmö. Ryhmän jäsenet ovat viisaita, joten he eivät maalaile itsestään mitään suuruuskuvia, vaan antaa viestinsä seistä omilla jaloillaan.
Hatun nosto vielä tuotannolle. Digable Planets on itse tuottanut levyn yhdessä David Darlingtonin kanssa ja osuvampaa suoritusta on vaikea kuvitella mahdolliseksi. Tuotannossa on käytetty paljon oikeita instrumentteja, jotka tuovat levylle vahvan vilpittömyyden tunteen. Miksaus hipoo täydellisyyttä. Basso läpsii korvia terävästi, mutta on samalla rento ja eteenpäinvievä.
Digable Planets on viimevuosina tehneet keikkoja sekä muita esiintymisiä yhdessä. En usko heidän julkaisevan uutta musiikkia enää koskaan, mutta vanhat fanit saivat kauhallisen nostalgiaa live albumilta, jonka he laittoivat ulos vuonna 2017.
Levy sopii yöeläjille, nojatuolifilosofeille sekä rentoutumista arvostaville musiikkifaneille. Ryhmä on myös merkittävä osa hip hop -historiaa, joten kaikille hoppipäille tämä on ehdoton kuuntelupysäkki.
Little Simz – Sometimes I Might Be Introvert
Julk. 2021
19 kpl
1h 5min
Brittiläinen Little Simz on yksi 2020-luvun hip hopin edelläkävijöistä. Älykäs, rohkea ja persoonallinen Simbi (lempinimi, on myös levyn alkukirjaimissa) on julkaissut 3 kriitikkojen sekä fanien ylistämää albumia 20-luvulla, joista tämä on hänen magnum opus (ainakin tähän mennessä).
Tämä on listan levyistä varmaankin tunnetuin, mutta silti rikollismaisen aliarvostettu. Musiikillisesti albumi on vuorimaisen voimakas, se saa polttoaineensa mukaan tuoduista klassisista instrumenteista sekä monista eri genreistä, joita on sekoitettu sulavasti. Simbin pitkäaikainen tuottaja Inflo ylittää itsensä täällä albumilla. Hän on tämän julkaisun jälkeen työskennellyt valtavien artistien, kuten Adele, Tyler, the Creator ja Cleo Sol kanssa. Uskon tämän levyn avanneen hänelle ovia näihin vaikuttaviin yhteistyömahdollisuuksiin.
Ensimmäinen kappale Introvert on yksi parhaista levyn avauksista mitä olen kuullut. Suuri tuotanto muistuttaa jylhää kallionseinämää, joka antaa Simzin oikeudellisille sanoille miltei yliluonnollista voimaa. Sanat:
“All we seen is broken homes here and poverty
Corrupt government officials, lies, and atrocities
How they talking on what’s threatening the economy?
Knocking down communities to re-up on properties
I’m directly affected, it does more than just bother me
Look beyond the surface, don’t just see what you wanna see”
kantavat sitä samaa voimaa, jolla Bob Marley lauloi sosiaalisesta reformaatiosta, jolla Black Sabbath jylisi sodanvastaisia viestejään ja jolla John Coltrane vapautti ihmisiä ajatuksellisista kahleistaan saksofoninsa avulla.
Kirjoittaisin monesta muustakin kappaleesta yhtä paljon, mutta tekstin lyhyenä säilyttääkseni listaan muut kohokohdat vain nimeltä: Woman, Standing Ovation, Point and Kill ja How Did You Get Here. Kaikki nämä kappaleet ovat ikivihreitä ja tulevat pysymään minulla kierrossa vuosikausia. Koko teokselle ei yhtäkään huonoa kappaletta mahdu ja kappaleiden vaihtelevuus on se mauste, jolla tunnelma pidetään kiinnostavana alusta loppuun asti.
Tämä on yksi niistä suurista ja taianomaisista albumeista, jonka kerran kuultuaan muistaa aina. Se jättää mieleen jäljen kuin vaikuttava elokuva tai näytelmä, minkä muisto lämmittää vielä vuosienkin päästä.
McKinley Dixon – Magic, Alive!
Julk. 2025
11 kpl
35 min
Viime vuonna hip hopin sisäpiireissä läpilyönyt chicagolainen McKinley Dixon tekee vaikuttavia suorituksia räppäämisellään sekä jazz -painotteisen kesäisellä tuotannollaan. Huolet leijailevat kauas pois kun tämä levy alkaa soimaan.
Dixon on innostava hahmo. Hänellä on vilkas mielikuvitus, jonka osaa tuoda todella hyvin esiin musiikissaan. Suuri luovuus sekä tinkimättömyys omasta taiteellisesta visiostaan ovat kriittisiä arvoja näin omaperäisen musiikin luomiselle. Albumi hohkaa vapautuneisuuden tunnetta, samalla ymmärtäen, ettei elämä ole aina ruusuillatanssimista. Hän on keskittynyt urallaan positiivisuuteen ja elossa olon juhlintaan. Aikaisempien levyjen nimiä on mm. Who Taught You To Hate Yourself, The Importance of Self Belief ja Beloved! Paradise! Jazz!?, näillä nimillä tehdään selväksi mitä hän haluaa edustaa. Positiivisuutta, itseuskoa sekä rakkautta musiikkiin.
Tämä on konseptialbumi, jonka idean Dixon itse selittää seuraavasti: “I think having this one be like a story book about three kids that lose their homie one summer and try to find ways to bring them back, only to find out song and dance is the way to live forever, right?”. Tästä varmaan selkenee mitä tarkoitin vilkkaalla mielikuvituksella, eikös? Aivan upea konsepti! Hän ottaa traagisen ja vaikean asian, nuorena koetun ystävän kuoleman ja muovaa siitä opetuksia arvostuksesta kohti elämää ja taidetta. Tämä on itselleni vielä sen verran tuore levy, ettei koko tarina ole vielä kuuntelukokemuksessa kirkastunut, mutta se onkin vain merkki vaikuttavasta teoksesta. Jos kaiken sisällön saisi poimittua kerralla tai kahdella, olisiko teos kovin arvokas? Olisiko sillä mitään oikeaa sanottavaa? Tällä teoksella sanottavaa on, joten se vaatii ajatuksellista sulattelua sekä itämisaikaa.
Chicagossa on pitkät juuret aitojen instrumenttien käytöstä hip hop musiikissa, näitä juuria jatketaan tällä albumilla. Jokaisella kappaleella on instrumentteja ja kaikki suoritukset niillä ovat vaikuttavia. Saksofoni tuo elävyyttä, basso voimaa, viulut arvokkuutta ja rummut luovat kappaleille leveät, mutta paalutetut pohjat. Tällainen aitojen instrumenttien vaikuttava käyttö erottuu suuresti edukseen modernin hip hopin tasaisen elektronisesta maastosta.
Feat lista on aika pitkä, muttei koidu ongelmaksi konseptin tai kuuntelumukavuuden kannalta. Muiden räppärien säkeistöt tuo omat kortensa tarinaan ja toimivat musiikissa täysin saumattomasti, joskus jopa niin hyvin, ettei ensikuuntelulla välttämättä huomaa räppärin vaihtuneen.
Albumi pääsee parhaiten oikeuksiinsa sosiaalisissa tilanteissa. Oli sitten yksin ihmismassassa tai viettämässä aikaa ystävien seurassa tämä luo yhteyden kokemuksen ja muistuttaa kuuntelijaansa elämänilosta, joka joskus tuppaa maastoutumaan arjen harmauteen. Taika elää!
De La Soul – Buhloone Mindstate
Julk. 1993
15 kpl
48 min
Legendaarinen vaihtoehto hip hop -yhtye De La Soulin 3. albumi on piireissä arvostettu, mutta jää usein heidän debyyttinsä 3 Feet High And Rising sekä 4. albumin Stakes Is High varjoon, vaikka onkin aivan yhtä vaikuttava teos kuin molemmat niistä.
Sarjakuvamaisen iloinen energia, jota De La Soul toi aikaisemmilla julkaisuillaan jatkuu tässäkin, mutta teroitetumpana. Jazz-vaikutteiseen tuotantoon on nojattu enemmän ja lyriikat ovat kantaaottavampia kuin edeltäjillään. Heti alussakin kuultu toistuva linja: “It might blow up but it won’t go pop” on lausahdus heidän musiikillisesta tarkoituksestaan. Menestystä voi tulla, mutta poppia he eivät tule tekemään, vaikka siihen levy-yhtiöt muista genreistä tulleita menestyneitä artisteja yrittääkin usein työntää. Lausahdusta on todellakin tarkoitettu, sillä De La on julkaissut nyt 10 levyä, joista viimeisin Cabin in the Sky on julkaistu viime vuonna, eikä poppia ole näkyvissä ollut.
Bändillä on jo tuolloin ollut syvää ymmärrystä hip hopin potentiaalista ja kauaskatseisuutta sen suhteen. He ymmärsivät idean yhteisetä hyvästä ja jakoivat kunnianyökkäyksiä muille artisteille – varsinkin kappaleella Ego Trippin’ (Part Two) – eivätkä menneet sitä samaa “minä oon paras, alas kaikki muut” -reittiä, joka oli tuolloin kovassa muodissa. Kauaskatseisuus näkyy päätöksessä tuoda levylle japanilaisia räppäreitä, joka ei todellakaan ollut oletettua 90-luvun NY hip hop-skenessä. Tässä on ollut visiota siitä mahdollisesta voimasta, joka hip hopilla oli päästä maailmanlaajuiseen suosioon. Ja oikeassahan he olivat! Tänään hip hop dominoi top-listoja kaikkialla.
Musiikki on optimistista, hauskaa, kesäistä, hymyilyttävää, leikkisää ja lämmintä. Persoonallisuus, jonka tämä porukka tuo mikkiin on verraton vielä tähän päivään asti ja on vanhentuu vuosi vuodelta kuin hyvä viini. De La on välttämätön stoppi kaikille hip hop faneille sekä on myös hyvä paikka aloittaa heille, jotka eivät ole hoppipäitä jo entuudestaan, mutta tykkäävät kevyestä sekä aurinkoisesta musiikista. Suosittelisin silti aloittamaan debyytistä, mutta heidän tuotantonsa on kuitenkin niin laadukasta, että tämä tai oikeastaan mikä tahansa muukin levy sopii aloituskohdaksi.