Hypnoottinen avioero

Modernin rockin voimaduo The Black Keyssin 8. studioalbumi on hypnoottinen, psykedeelinen ja melankolinen, tasapaksu teos, jota vahvasti sävyttää laulaja-kitaristi Dan Auerbachin avioero. Bändin toinen osapuoli on rumpali Patrick Carney. Levyllä on tunteet on esillä, muttei ylitsekuohuavia. Niihin otetaan tarkasteleva lähestymistapa, joka miksattuna värikkääseen musiikkiin luo mielenkiintoisen yhtälön. Kauniisiin kuoriin puettu, mutta sisältä surullinen.

En ole aikaisemmin kuunnellut The Black Keysiä, enkä usko tämän olevan paras mahdollinen ensikosketus heidän tuotantoonsa. Tähän liittyy nimittäin kolmen vuoden tauko viimeisimmästä julkaisusta sekä mittava soundi muutos aiemmasta tuotannosta. Nämä seikat eivät kuulosta optimaaliselta projektilta tutustua uuteen artistiin, mutta tykkäsin tästäkin kovasti, joten no problemo. Sopivampia levyjä, joista aloittaa tutustuminen on El Camino, Brothers ja Rubber Factory. Ne ovat (kuulemma) enemmän sitä blues täyteistä rokkia, jota pidetään heidän tavaramerkkinään. Yleensä teen suunnitellumpia sukelluksia artisteihin – valitsen muutamia tärkeimpiä projekteja heidän tuotannostaan tai sitten kahlaan koko tuotannon läpi kronologisesti. Vaan näin tällä kertaa.

Instrumentaation taso on korkealla. Molemmat muusikot tekevät vaikuttavat suoritukset omilla soittimillaan ja tuotanto puolessa on ollut mukana Danger Mouse, joten lienee sanomattakin selvää, että tuotanto hipoo teknistä täydellisyyttä. Tykkään myös kovasti, ettei tätä musiikkia ole tehty ajatuksella sen soimisesta taustalla (vaikkakin myös siihen soveltuu), vaan kuuntelukokemusta rikkauttaa suunnattomasti keskittyminen itse musiikkiin. Tämä voi vaikuttaa vähän “no aijjaa, hyvä huomio, Sherlock!” -pointilta, mutta eipä tuo keskittymisen tarkennus olekaan niin usein tärkeää kuin mitä luulisi. Kulutuskulttuuri, slop-sisältö ja niin päin pois.

Nostoja

Wau, mikä avausraitaThe Weight of Love onkaan! Ensimmäiset lyriikat kuuluu:
“I used to think, darlin’ you never did nothin’
But you were always up to somethin’ “
Albumia, jossa ei olisi mitään sisältöä tai taiteellista meriittiä ei aloitettaisi näin. Tarkoittaen, että tässä on molempia. Kappaleen laajuus on todella vaikuttava. Kuulokkeilla kuunneltaessa, tuntuisi kuin ne ihan laajenisivat ja usvainen, laakea tanner avautuu, kuin pitkät, tasaiset pellot aamuruskossa. Kappaleella on pituutta melkein 7 minuuttia, mutta tuntuu 4 minuutin pituiselta. Siitä(kin) tietää teoksen onnistuneen. Kertosäkeessä on myös vaikuttavaa kirjoitusta:
“Don’t give yourself away
To the weight of love”
Tässä Auerbach lohduttaa itseään jaksamaan, eikä musertumaan kokonaan menetetyn rakkauden tuhoavasta voimasta. Upea kappale.

NimikkobiisiTurn Blue on selvästi kipuileva ja myös kovin katkera raita. Epäsuora ilmaisu toiveesta exän joutuvan helvettiin ei jätä paljoa arvailun varaan. Koko ajan taustalla aaltoileva syntetisaattori(?) tuo dissosiatiivisuuden tunteen kappaleelle. Ihan kuin Auerbach olisi ajatuksellisesti sokaistunut katkeruudesta ex-vaimoaan kohtaan, muttei osaisi kuitenkaan suuttua ja lieksoa tätä negatiivista tunnetta suurpiirteisesti, sen sijaan kuin menettäen todellisuuden tajun ja vaipuen omaan mieleensä.

Kappaleella Year In Review tehdään erinomainen pointti taiteilijoihin liittyen.
“You’ll never find a singer without that sin”
Merkitykselliset taitelijat ovat monimutkaisia ihmisiä, sen kaikki tiedämme. On kuitenkin tärkeää painottaa tuota moraalisuuden dikotomiaa, josta tässä käytetään sanaa “synti”. Merkitykselliset taiteilijat ovat merkityksellisiä juuri siksi, että he ovat ongelmallisia ja ovat valmiita menemään alueille, joille muut eivät. He elävät enemmän tunteissaan ja omaavat täten matalamman kynnyksen moraalisesti kyseenalaistettavaan tai tuomittavaan toimintaan. Tämä ei tietenkään tarkoita mitään koskemattomuutta, saati syyntakeettomuutta paskamaisesta toiminnasta, mutta heidän ymmärtämisensä kannalta, tunnen tärkeäksi tajuta heidän luonteensa luonteen ja sen merkittävän eroavaisuuden “normaalista”. Maailma kun tarvitsee John Lennon tyylisiä hahmoja, jotka laulavat väkivallattomuudesta ja utopiakommunismista, vaikkei olisikaan itse mikään puhdas pulmunen. Lennon oli kerrotusti väkivaltainen kaikkia kolmea vaimoaan kohti. Jimi Hendrix oli tunnettu humalaisen väkivaltaisista rykäisyistään. Chuck Berry kuvaili naisia vessoissa ja Michael Jacksonillä oli kuuluisasti omat ongelmansa. Lista epämoraalisista taiteilijoista olisi liian pitkä kirjoitettavaksi, joten siihen en ryhdy, haluan vain painottaa tämänpäiväisen “cancel-kulttuurin” ja identiteettipolitiikan aikaan, että merkitykselliset taiteilijat ja alkuperäiset ajattelijat ovat tarvittuja ja on tärkeämpää, että heitä on kuin että he ovat mukavia. Kröhöm… vähän taisi lähteä juttu laukalle, mutta biisi oli hyvä.

Viimeinen raita on menneestä vapautuminen. Gotta Get Away välittää huoletonta ja tuuleen tempautuvaa fiilistä, joka toimii positiivisena laskeutumisena levyn melankoliasta. Lyyrinen aihe poispääsystä ja kauppakeskukseen sopeutuva sointukierto luovat tunteen avoautosta, pitkästä tiestä ja määränpäättömyydestä tavalla, joka ei pyri mihinkään itseään suurempaan, vaan haluaa vain olla tässä hetkessä ja nauttia siitä, että raskain osuus on jo takanapäin. Nyt vain kohti uusia aikoja, tuntemattomia paikkoja ja lujaa. Kunnon kesä anthem.