Tästä alkaa Apollon Säkeistöjen ensimmäinen artikkelisarja ja kestä muusta se voisi ollakaan, kuin Tom Waitsistä. Olen rakastanut hänen musiikkiaan jo pitkään, enkä ikinä saa siitä tarpeeksi. Se on näyttänyt minulle musiikillisia ulottuvuuksia, joita en tiennyt mahdolliseksi sekä opettanut suoraselkäisen itseilmaisun tärkeydestä.

Aion tehdä 6 osaisen artikkelisarjan hänen urastaan, jossa käyn läpi kaikki studiojulkaisunsa. Jätän siis pois live-levyt ja elokuviin tehdyt ääniraidat, sillä johonkin on raja vedettävä. Alustavasti aion saada sarjan valmiiksi tässä kesän aikana, mutta saa nähdä onko tuo vähän liian kunnianhimoinen aika tavoite, sillä aion työstää sekä julkaista muitakin artikkeleita kuin näitä. No, aika näyttää. En myöskään aio tehdä sarjasta mitään elämänkertaa, vaan keskittyä itse musiikkiin. Joten jos kyseinen heppu ei ole ollenkaan tuttu, suosittelen lukemaan hänen wikipedia-sivuaan tai vaikka tätä Rumba artikkelia.

“They say I have no hits and that I’m difficult to work with. And they say that as if it’s a bad thing” – Tom Waits

Tom Waits on yksi länsimaisen vaihtoehtomusiikin suurimpia sankareita. Hän on eriskummallinen ja enigmaattinen hahmo, kenen musiikista hohkaa luova nerous sekä katkeran viskin tuoksu. Yli viiden vuosikymmenen ylitse ylettyvälle urallee mahtuu 18 albumia, elokuvamusiikkia, näytelmien kirjoitusta sekä näyttelyä. Näillä töillään hän on inspiroinut ja toiminut vaikutteena taiteilijoille ympäri maailman. Muusikoilta kysyttäessä innoittajiaan ja esikuviaan, hänen nimensä nousee esiin todella usein. Hän on yksi noista harvoista “enemmän vaikutusvaltainen, kuin kuuluisa” -tyyppisistä taiteilijoista.

Yksityiselämäänsä hän on suojellut todella voimakkaasti. Hänen tiedetään kertoneen valheita haastatteluissa, vain pitääkseen itsensä ja läheisensä poissa median parrasvaloista, joka toki on täysin ymmärrettävää. Tätä pyrkimystä aion kunnioittaa tässä ja tulevissa teksteissä, keskityn taiteeseen, en ihmiseen.

Tässä ensimmäisessä artikkelissa otan tarkasteluun 3 ensimmäistä levyään Closing Time, The Heart of Staruday Night ja Nighthawks at the Diner. Pidemmittä puheitta, aloitetaan.

Closing Time

Waits oli kirjoittanut musiikkia sekä esiintynyt baareissa ja jazz-klubeilla jo monta vuotta ennen kuin hän sai paikan Asylum Records -nimisestä levy-yhtiöstä, jonka kautta ensimmäiset 7 levyään julkaistiin.

Kulttimaineeseen noussut debyytti on melankolinen, piano blues-balladi painotteinen, joka kertoo elämästä kirjailijan ihmisymmärryksellä. Sanoitukset tällä sekä myöhemmilläkin levyillä tihkuvat runollisuutta, eikä ihme, sillä Waitsin vaikuttajinaan ovat olleet mm. Bob Dylan, Charles Bukowski sekä Jack Kerouac ja muut beat sukupolven runoilijat. Pianon soittonsa on hellän omaperäistä, eikä yritä olla mitään mitä ei ole.

Ol’ 55 oli Waitsin uran ensimmäinen single. Aamu-usvan ja haikeuden täyttämä kappale kertoo miehen ajomatkasta kotiin, joutuessaan lähtemään rakastajansa luota, vaikka haluaisikin vielä jäädä. On aika ihmeellistä kuinka hän kirjoittaa näin vilpittömän ihmisellisesti jo ollessaan vasta vähän yli 20. Tämän kappaleen koveroi myös Eagles vuoden 1974 levyllään On The Border.

Martha on taas esimerkki siitä, kuinka nuori mies voi vanhan sielun omistaa. 40 vuoden puhumatta olon jälkeen soittaminen entiselle rakastetulleen on vaikea teko. Kuinka siitä voi kirjoittaa näin kauniin ja henkilökohtaisen kappaleen, vaikkei ole ollut elossa kuin juuri ja juuri puolet tuosta ajasta, on ymmärrykseni ylittävää. Tunteet ovat aitoja. Monimutkaisia ja epäselviä, eikä kappaleen mies itsekkään ole varma mitä tällä puhelulla ja kahville pyytämisellään hakee. Hän vain ei pysty olemaan tekemättä sitä. Hänen on kuultava nuoruuden rakkautensa ääni vielä kerran. Todella, todella kaunis kappale.

Lonely. Musiikki on valloittavaa. On upeaa, kuinka näin minimaalinen kappale voi välittää niin paljon tunnetta ja kertoa tekijästään jotakin hyvin henkilökohtaista. Tällaisen laulun voi kirjoittaa vain joku, kuka tuntenut syvää yksinäisyyttä. Vain eletystä elämästä sekä koetusta surusta voi luoda tällaisia sanoja. Sanoja, jotka vievät vähän tilaa, mutta kertovat suuria tarinoita.

The Heart of Saturday Night

Kakkosalbumilla suunnataan neon väristen kylttien ja tupakanhajuisten jazz klubien täytteiseen lauantai iltaan, johon mahtuu niin romantiikkaa kuin pettymyksiäkin. Tyylillisesti ei paljoa poiketa debyytistä, vaikkakin luonne on erilainen. Melankoliaa, joka debyytissä on ikiläsnä ei tästä löydy kuin taskullinen.

Tästä levystä alkoi myös Waitsin pitkäkestoinen yhteistyö tuottaja Bones Howen kanssa. Miltei vuosikymmenen mittainen yhteistyö oli todella tärkeä vielä soundiaan etsivälle Waitsille.

New Coat of Paint, aloittaa levyn bluesilla ja luo heti tunnelman illanvietosta B-tason kuppilassa. Keinuttava tunnelma, jota ei kuitenkaan hilpeäksi voisi sanoa, kertoo alkoholin sävytteisestä illasta, mitä harrastetaan vain välttyäkseen yksinäisyydeltä. Ei sen mukavuuden tai hauskuuden takia, vaan välttyäkseen joltain epämukavammalta. Kovan elämän huvit kerrotaan hyvin sanoilla:
“All our scribbled love dreams are lost or thrown away
Here amidst the shuffle of an overflowing day
Our love needs a transfusion, let’s shoot it full of wine
Fishin’ for a good time starts with throwing in your line”

Shiver Me Timbers alkaa sanoilla:
“I’m leaving my family, I’m leaving all my friends
My body’s at home but my heart’s in the wind
Where the clouds are like headlines on a new front page sky
My tears are salt water and the moon’s full and high”
Kun joku todellinen yksilö erkaantuu ystävistään ja perheestään, hän ei tee sitä pahuudesta tai sietämättömyydestä heitä kohtaan, vaan luonteensa täyttämiseksi. Jotkut ovat kulkureiksi luotu. Waits selvästi ymmärtää tämän, kai hän on sen itse kokenutkin. Muistan lukeneeni haastattelunsa, jossa hän sanoi suvussaan olevan liikaa opettajia sekä pastoreita, hänen halutessaan viettää aikaa kaljatuoppien ja biljardipöytien äärellä. Joskus omena kauas puusta putoaakin.
Kappale on myös malliesimerkki hänen kirjallisista vaikutuksistaan. Martin Eden ja kapteeni Ahab maininnat ovat omiaan näyttämään, mistä iso osa hänen ajattelustaan tulee.

Jazzinen Diamonds On My Windshield on askel kokeellisempaan suuntaan. Laulu jätetään pois kokonaan, sen korvaa sanarikas runoilu, joka pompottavan läskibasson kanssa toimii hyvin.

Nimikkoraita on levyn kohokohta. Myyttisen suuresta lauantai-illasta kertova kappale, joka kuitenkin paistattelee innottomuudellaan, tekee osuvan lausunnon lauantai-illoista ja baareissa käymisestä. Ennen iltaa, sitä usein luonnehditaan kovin hauskaksi ja vapauttavaksi toiminnaksi, mutta sitähän se ei aina olekaan. Kaikki meistä tietää nuo illat.

Nighthawks at the Diner

Kolmannen albumin on tarkoitus toimia live kokemuksena, studiolevy muodossa. Sanoisin sitä live- ja studioalbumin välimuodoksi, sillä se on nauhoitettu neljän, studiossa pidetyn keikkojen ajalta. Nauhoitussessiot olivat kuin naamioitu keikoiksi, tuomalla yleisö suoraan studioon. Syy tälle on Waitsin persoonallisessa esiintymistavassa, hänellä on tapana pitää paljon välipuheita, joissa kertoo tarinoita kappaleiden syntymisestä, lausuu runollisuutta tai örisee mitä nyt mieleensä sattuu juolahtamaankaan. Tämä, aiemmilta levyiltä kokonaan puuttuva aspekti koettiin niin isoksi osaksi “Waits kokemusta”, että se oli saatava levylle. Waits tuo mukaan myös paljon komediaa, joka ei tunnu ollenkaan kiusalliselta tai pakotetulta, vaan on oikeasti naurattavaa.

Ideana tämä on aivan mahtava ja arvostan yritystä uudenlaisen levyn tekemiseen, mutta levyllä on yksi keskeinen ongelma – sen kesto. Teos on yksinkertaisesti liian pitkä pysyäkseen kiinnostavana loppuun saakka, vaikka kohokohtia löytyykin. Olen lukenut paljon kritiikkiä keskittyen myös noihin välipuheisiin ja niiden sisältöön, mutten komppaa tätä näkemystä ollenkaan, koska se kuuluu esitykseen.

Keikoilla on mukana aivan huippu, 4-osainen jazz bändi, kokoopannolla:
Pete Christlieb – tenori saxofoni
Bill Goodwin – rummut
Jim Hughart – basso
Michael Melvoin – Piano
Bändin jäsenet on maailman luokan muusikoita, joiden yhteiseen CVhen kuuluu nimiä, kuten Frank Sinatra, Ella Fitzgerald, Count Basie, Quincy Jones, Bill Evans, The Jackson 5, jne. Mike Melvoin on soittaa myös pianoa alkuperäisellä Mission Impossible tunnarilla. Sääli, että bändi jää kovin taka-alalle, mutta eihän tämä mikään tavallinen jazz levy yritä ollakaan, joten päätös olla käyttämättä heidän koko potentiaaliaan on ymmärrettävä. Waits soittaa albumilla kitaraa sekä antaa pianonsoittajalle välillä tupakkatauon hyppäämällä itse kaksiväristen puikkojen taakse.

2 kappaleen mittainen intro on hyvä idea, vaikka pitkä onkin. Se kertoo heti mitä odottaa koko albumilta, näin sopii myös olettaa, että jos ei nämä ensisoinnut maistu sitten alkuunkaan, ei tule tämä ole sinun juttusi. Jos alku kuitenkin luo kiinnostusta, niin loppu levy varmaankin palvelee hyvin. Ensimmäiset sanat kuuluvat:
“Well, an inebriated good evening to you all
Welcome to Raphael’s Silver Cloud Lounge”
Waitsin nukkavieru juoppo persoona, vaikka onkin vähän liioittelevan yliampuva, on viihdyttävä. Sopii toki miettiä kuinka teennäinen tuo persoona oikeasti onkaan. Yksinäinen ja paljolti epähyväksytty muusikko, ei ole helppo rooli elämässä, joten viski joki on varmasti virrannutkin.

On a Foggy Night. Näyttää aavistuksen sitä kummitusmaisuutta, jota tulee olemaan myöhemmässä tuotannossa paljon lisää.

Waitsin komiikka toimii erinomaisesti, yleisö nauraa ihan kunnolla. Osa vitseistä vertaa paikkoja sekä alueita, jotka yleisö tietää ja näistä reagoinneista välittyy selvä yhteisöllisyys. On hienoa, kun taiteilija osaa ottaa vaikutteita muustakin taiteesta kuin omalta pääalaltaan ja tämän taidon Waits tosiaan taitaa. Vuonna 1976 hän mainitsi haastattelussa innoittajikseen Lenny Brucen sekä monia muita koomikkoja. Hyvä esimerkki tuosta komiikastaan löytyy Eggs and Sausagen introlta, jossa hän puhuu ravintolassa saaneestaan kyseenalaisesta vasikankyljyksestä:
“My veal cutlet come down, tried to beat the shit out of my cup of coffee but…
Coffee just wasn’t strong enough to defend itself”
Tälle olen nauranut monet kerrat. Mahtava esiintyjä.

Nighthawks Postcards on pitkä kappale – yli 11 minuuttia täynnä tarkan runollista kirjoitusta sekä Frank Sinatra nyökkäys, sanoilla:
“‘Cause that’s life, that’s what all the people say
You’re riding high in April
Seriously shot down in May
I know I’m gonna change that tune
When I’m standing underneath a buttery moon”
Nämä on hieman muokattu versio Sinatran kappaleesta That’s Life. Tässä kohti uraansa Waitsiä oli sanottu “5 pennin Sinatraksi”, eikä tuo kritiikki ehkä kovin kaukana todellisuudesta olekaan.

Nobody on katkeransuloinen kappale, missä tunnustetaan rakkautta kumppanilleen. Tuo tunnustus ei tosin tunnu kovinkaan lempeältä:
“Nobody will love you the way that I could
‘Cause nobody, nobody’s that strong”
Implikaationa siis on, että kumppaninsa on luonteeltaan niin vaikea, ettei kukaan muu pystyisi häntä rakastamaan. “Kiitos, kulta. Olipas ihanasti sanottu”, sanoi ei kukaan. Hieno kappale kuitenkin, jossa kaunis piano pääsee oikeuksiinsa.

Alku-uran kipuilut