Katsaus Primuksen nurinkuriseen maailmaan
Primus on aika uniikki ilmiö musiikin maailmassa. Onhan outoja esiintyjiä paljon muitakin, mutta tällaisia kummajaisia, joilla on jotakin arvokasta sanottavaa on kovin vähän, varsinkaan maailmanlaajuisen menestyksen tasolla. Albumien nimillä, kuten Sailing the Seas of Cheese, Tales From the Punchbowl ja Pork Soda luulisi olevan aika löysää ja kriittisestä ajattelusta ryöstettyä sisältöä, mutta ulkonäkö pettää. Sanoituksensa ovat täynnä todella terävää kirjoitusta, joka on paljon toisissaan otettavampaa kuin mitä ensikuulemalta voisi olettaa.
Primus kapsuloi hyvin vastakulttuurin hengen. He eivät ole tehneet mitään “oikein” tai oletetusti, vaan ovat hyvin tietoisesti kieltänyt konformoitumisen. Alku-urallaan ovat kieltäytyneet vaikka mistä mahdollisuuksista ja ensimmäisen suuren keikkansakin, MTV Spring Break 1992 ohjelmassa, he soittivat samalla kun trippailivat LSD:llä. Bändin keulahahmo Les Claypool on humoristisesti sanonut, että Rock’n Roll Hall of Famesta pois jääminen on kunnianosoitus. (Puhuessaan ystävästään ja Rush basisti Getty Leestä). Heidän faniensa kannustushuuto on “Primus sucks!”. (Josta myös tämä artikkeli saa nimensä. En vihaa, kannustan). On siis selvää, että kyseessä on aika värikäs ja antiauktoriteettinen kolmikko.
Lyyrisiin teemoihinsa kuuluvat valtiovallan ja auktoriteetin kyseenalaistus, sosiaalikommentaari sekä päihteiden käytöstä kertovat hölmöilyt. Kaikki on dipattu raskaasti huumoriin ja kirpputorilta löydettyihin vaatteisiin. Vaikkei kappaleet ihan heti avautuisikaan, olisi naiivi virhe ottaa ne vastaan vain merkitystä vailla olevina rallatuksina. Niissä todellakin on järkeä. Samoin, kuten stand up komiikka esittää itsensä hölmönä, vaikka sillä onkin paljon tärkeää sanottavaa, on Primuksen toimintamalli “todellista asiaa, kevyessä ja hullunkurisessa muodossa”.
Koko paketin kruunaa musiikillinen virtuoosisuus. Tässähän ei olisi tolkkua, jos eivät he osaisi soittaa, mutta sillä he ovat maailmanluokan muusikoita, on Primuksesta tullut kiistämätön ilmiö. Klassinen kokoonpano on laulaja/basisti Les Claypool, kitaristi Larry LaLonde ja rumpali Tim “Herb” Alexander. Kaikki ovat todella vaikuttavia instrumenteillaan, mutta kyllähän Claypool vetää pisimmän tikun, ja tietenkin vetää, sillä onhan tämä hänen projektinsa. Hän on bändin aloittanut ja on ainut pysyvä jäsen. Kappaleet ovat pitkälti myös rakennettu hänen bassolinjojensa ympärille. Hän tekee esiintymisen miltei kaikilla “parhaat basistit ikinä” listoilla. Rolling Stone laittoi hänet sijalle 36, Musicradar listalta hän asettui 13. ja Guitar World listalla 33. Nämä luvut antaa hyvää osviittaa, minkä luokan muusikosta puhutaan.
Teen pienet esittelyt 3 levystä ja 1 ep:stä.
Frizzle Fry
Julk. 1990
14 kappaletta
56 min
Frizzle Fry on bändin studiodebyytti. Sitä ennen he olivat julkaisseet Suck On This levyn, joka oli kahdelta live keikalta äänitetty, eikä sitä täten pidetä vielä virallisena albumina.
Aloitus on mitä osuvin. To Defy the Laws of Tradition on hyvä esitys bändin luonteesta. Terävällä kynällä kirjoitettu, pomputtava anthem, joka pysyy tuoreena kuuntelukerrasta toiseen. Tuo kummallinen arvuuttelu kappaleen alussa (vertaus Suck On This levyyn) on hyvä vihje siitä, ettei tätä levyä kuunnellessa, kannata olettaa tai odottaa mitään. Niihin ei tulla vastaamaan. Tämä on täysin alkuperäistä, eikä ensikuuntelija voi olla kykenevä olettamaan oikein, joten parempi olla olettamatta mitään.
Kolmas raitaToo Many Puppies käsittelee Amerikan armeijakompleksin tapaa vainota nuoria, epäkypsiä sekä köyhiä miehiä riveihinsä, muka jaloin periaattein. Vapauden ja demokratian “puolustus” on kovin arvokasta toimintaa, jos ei ymmärrä toiminnan todellista luonnetta. Tähän aikaan jenkit olivat lähteneet Iraqiin sotimaan, mukamas vapauden puolesta. Öljyn omistuksestahan siinä oli oikeasti kyse.
“Too many puppies are being shot in the dark
Too many puppies are being trained not to bark
At the sight oh blood that must be spilled so that we may maintain our oil fields
Too many puppies are trained to heel
Too many puppies are trained to kill
On the command of men wearing money belts that buy mistresses sleek animal pelts”
On jotenkin uskomatonta, ettei vanhoista virheistä tunnu valtiovallat oppimaan, vaikka olisi jopa sodankäynnistä kyse. Tämähän kun on nyt ihan yhtä ajankohtainen kun oli tuolloin, ellei enemmänkin. Tuolle linjalle en halua kuitenkaan lähteä. Kirjoitan musiikista, en politiikasta.
Albumin kummallisuus ei jää vain nuottivalintoihin vaan lyyriset teemat sekä referenssitkin liikkuvat epänormaalilla raiteilla. Nimikkobiisissä, Frizzle Fry, kerrotaan Barrington Hall nimisestä paikasta, jossa oli tapana laittaa booliin LSDtä. (Tähän liittyy myös bändin 4. albumin nimi Tales From the Punchbowl). John the Fischerman kertoo yksinäisestä pojasta, kuka jättää normaalin elämän voidakseen käydä mahdollisimman paljon kalastamassa, joka myös koituu kohtaloksensa. Kun taas lyhyt instrumentaali You Can’t Kill Michael Malloy on vertaus 1873 syntyneeseen “Irlannin Rasputiniin”, joka selvisi monta murhayritystä, vaikka olikin koditon alkoholisti. Näiltä jätkiltä ei tosiaan mielikuvitusta puutu.
Spaghetti Western ei ole sitten olekaan kovin terävää kirjoitusta enää, mutta vastakulttuurista kylläkin. Laiska ja ryömivä kappale kertoo työttömän miehen jokapäiväisestä tavasta poltella hippiheinää ja katsella spagetti länkkärileffoja kaverinsa kanssa. Samaan kastiin menee Harold of the Rocks, jossa Harold on crack kokaiini addikti, joka puhuu aivan päättömiä yöt pitkät.
To Defy on albumin lopetus. Se tuo avausraidasta tuttuja elementtejä takaisin ja sulkee täten ympyrän. Sen jälkeen on kuitenkin vielä yksi kappale. Hello Skinny/Constantinople on coveri, avant-garde rokkia soittavalta The Residents:siltä. Se on yhdistelmä 2 eri kappaleesta. Tämä kuitenkin tuntuu bonukselta ja enemmän kunnian osoitukselta heidän omille vaikuttajilleen, kuin osana itse albumia.
Levy on kieltämättä etupainotteinen. A-puolelle on pakattu kaikki parhaat ja B-puoli jää hieman vaisuksi lopetukseksi. Ei huonoksi, mutta vähän laimennetuksi. Lopussa on myös monta päihteiden läträämisestä kertovaa kappaletta, joka antaa kuvan ajatuksesta: “Voi jukra, pojat. Minulta nyt loppui lyyriset ideat ja muutama biisi pitäisi vielä vääntää, niin minäpäs nyt sitten kirjoitan noista huumehulluista, jotta saadaan tämä homma purkkiin”. Kunhan tässä nyt arvailen, mutta matka terävästä kulttuurikritiikistä kokaiinikivien Harriin, kertoo jostakin.
Instrumentaatiosta. Claypool toimii tietenkin suurimmassa roolissa, mutta LaLonde viimeistelee erittäin hienosti. Hänen pätkivä ja hiirimäinen kitaratyöskentelynsä luo albumille sen tunnelman. Yhteisesti loppuun?
Sailing the Seas of Cheese
Julk. 1991
13 kpl
45 min
Bändin 2. studiojulkaisu vie kuuntelijansa matkalle läpi nachojuuston aaltojen. On mukavaa nähdä, että heidän näin siirtyessä merkittävälle levy-yhtiölle, on heille annettu kaikki luova päätösvalta musiikistaan. Ehkei kaikki levy-yhtiöt ihan julmia olekkaan
Intro tekee taas selväksi, että tämä on vain tietynlaisille ihmisille tarkoitettua, eikä todellakaan ole kaikkien kuppi teetä.
“When the going gets tough and the stomach acids flow
The cold wind of conformity is nipping at your nose
When some trendy new atrocity has brought you to your knees
Come with us, we’ll sail the seas of cheese”
Here come the bastards starttaa levyn 5/4 tahdissa keinuvalla tunnelmalla. Kappaleen nimen uskon tulevan monen vanhemman ajatuksista, heidän lastensa kuunnellessa tätä. “Taasko pitää soittaa tuota ihme räminää? Eihän tuo ole edes musiikkia.” Väitän kuitenkin, että jos joku (varsinkaan vanhemmat) ajattelevat näin, on muusikko onnistunut hyvin luomassaan taiteessa. Silloin se vaikuttaa johonkin.
Sgt. Baker kertoo, kuinka armeija ajatuksellisesti homogenisoi sekä pyrkii poistamaan sotilaansa persoonallisuudesta sekä itsenäisestä ajattelusta. Esisäkeistö kuuluu sanoissa:
“I will rape your personality
Pummel you with my own philosophy
Strip you of your self integtrity
To make you all just a bit like me”
Mikäs sen parempaa armeijakompleksille, kuin kasa nuoria, hyväkuntoisia ja ajatuksellisesti epäkypsiä miehiä, jotka voidaan urheuden ja veljeyden nimissä muokata ajattelemaan halutulla tavalla ja täten myös toimimaan siten.
Jerry Was a Racecar Driver ja sen suosio on ollut aina mysteeri minulle. Onhan se tiukasti soitettu, mutta sanoisin sitä jopa vähän vaisuksi Primus-skaalalla. Sillä ei ole mitään kunnon sanomaa, paitsi ehkä jokin implisiittinen viesti keskiluokkaisesta alkoholismista. Eipä sitä kaikesta voi tykätäkään.
Ehkä lempi kappaleeni koko bändin tuotannosta on Tommy The Cat. Les heittää bassokielet ihan solmuun, samalla toistaen kertosäettä uudelleen ja uudelleen. Tuo bassolinja on todella kiehtova kaikessa kummallisuudessaan ja funk fiiliksessään. Ihmeellistä on, että hän pystyy tekemään tuon myös livenä. Rick Beaton kuuluisassa haastattelussa hän itsekin sanoo: “It makes no sense to able to do that”. Kappaleen struktuuri on myös aivan mahtava ja kenellä olisi osuvampi ääni elämää nähneelle ja rähjäiselle katukissalle kuin itse Tom Waitsillä. Upeaa.
Sosiaalikommentaari jatkuu kappaleella Those Damned Blue Collar Tweakers. Sen sanoma on, että “nuo perhanan sinikaulus nistit” ovatkin ihan tavallisia ihmisiä sekä toimivat kylänsä selkärankana. Käytetyn päihteen voi kuuntelija valita itse, sillä se ei ole merkityksellinen, oli kyseessä sitten peltotyöläisten alkoholi, rakennustyöntekijöiden opiaatit, henkilöstöjohdon sedatiivit, toimistojen kahvi tai rekkakuskien kokaiini, päihteillä on aina ollut rooli työnteossa, läpi kulttuurien. Kappale ei kuitenkaan glorifioi päihteiden käyttöä. Tämä käy selväksi viimeisellä säkeistöllä kuultavalla “Now the flame that burns twice as bright, burns only half as long” lauseella.
Antipop
Julk. 1999
14 kpl
1h 2min
Antipop on 6. julkaisu ja päättää 90-luvun albumiputken. Tästä seuraavaa julkaisua, Green Naugahyde saimme sitten odottaakin 12 vuotta. Tämän tyyppisillä “kultakauden päätösalbumeilla” on tapana jäädä hutiloiduiksi ja vaille panostusta, mutta vaan ei Primukselta. Levy hoidetaan huolella ja innolla loppuun asti. Albumilla kuullaan myös vierailijoita. Kitarassa on Rage Against the Machine ja Prophets of Ragesta tuttu, Tom Morello. Martina Topley-Bird tuo taustavokaaleja muutamassa raidassa ja lopun kruunaa kummallisuuden kuningas, Tom Waits. Heistä jokainen tuo albumille lisää ulottuvuutta ja vaikutusvaltaa. Erinomaiset valinnat.
Kannessa nähdään selvä vertaus tuohon tulevaan taukoon. Kaverin päähän latautuu kuvia ja hahmoja aikaisemmilta albumeilta ja taustalla oleva keikkakuva on selvästi kiitos kaikille faneille, jotka ovat tukeneet bändiä vuosien varrella.
Electric Uncle Sam on räjähtävä aloitus, ja ihmekös tuo, kun kitarassa on Rage Against the Machine ja Prophets of Ragesta tuttu, Tom Morello. (Morello on muuten opiskellut politiikkaa Harvardissa. Tällä ei ole mitään tekemistä käsillä olevan asian kanssa, mutta tykkään mainita tätä, lisätäkseni RATM tosissaan otettavuutta. He todellakin tiesivät mitä tekivät). Kappale on hengeltään tyypillinen, jonkun hahmon näkökulmasta, humoristisesti kirjoitettu antiauktoriteetti pläjäys. Elektronisen Setä Samin ymmärrän olevan jotakuinkin Orwellin Isoveljeen verrattavissa oleva abstraktio valtiovallasta.
Lacquer Head on vähän liian terävällä kynällä kirjoitettu päihdevaroitus. Sanon “liian terävällä”, sillä se löysi paikan mm. MTVn mustalta listalta. Sen sanoma on: “tässä esimerkkejä heistä, jotka ovat tuhonneet elämänsä impattavilla aineilla. Älkää tehkö näin”, mutta sillä radioyhtiöt tietävät suurimman osan väestöstä kuulevan tuon “Keep on sniffing ’til your brains go pop” kohdan ja hyppäävän siitä suoraan johtopäätöksiin, ilman oikeaa tietoa tai ymmärrystä, on kieltäminen oikein ymmärrettävää. Perhanan kova kappale se kuitenkin on! Hitsi tuo nopea bassosoolo jyrää vieläkin.
Mama Didn’t Raise No Fool, oi mitä sulosointuja korvilleni oletkaan. Elämme kummallisia aikoja. Maailma palaa, kolmas maailmansota voi olla jo syttynyt ja valtioiden viestit on “menkää olemaan hyödyllisiä pikku muurahaisia, kiitos”. En tässä edes kritisoi tai vastusta, sillä tietenkin se on viestinsä. Sehän on valtioiden luonne. Luonne kontrolloida. Eikä tämäkään ole huono asia, sillä kontrollia tarvitaan. On kuitenkin tärkeää osata nähdä tuon kontrollin rajat, sekä virheet. Kaikki ei ole kuin siltä näyttää.
Elämme maailmassa, jossa yleistä mielipidettä suurin osa ihmisistä pitää täysin haastamattomana todellisuutena. Miten tuo voi olla mahdollista? Miten voimme hyväksyä, että vaikka ihmisille on annettu kaikki tieto (internet), on uusi ja yleisen mielipiteen haastava ajattelu vieläkin tabu? Milloin on kehitys alkanut yleisestä mielipiteestä? Ei koskaan! Yksilöllinen, yleisen mielipiteen haastava ajattelu on kehityksen edellytys. Muutoksen aikaansaanti vaatii toki massoja, vaan pitää noiden massojen saada aatteensa sisältö jostakin. Joltakulta. Miksi siis yksilöllinen ajattelu on niin torjuttua?
Näillä pohjustuksilla, kappaleen sanoma on: “vaikka valtiot sekä suuryritykset muokkaavat maailmaa tavoilla, joihin emme ole kykeneviä vaikuttamaan sekä yleistä mielipidettä pidetään koskemattomana totuutena, minä en suostu käyttäytymään, kuin nämä olisi totuuksia. Äiti ei mitään hölmöä kasvattanut”. Kappaletta lainaten: “Guccin makuisia vaatteita pitävät eunukit eivät tunnistaisi tuoretta näkökulmaa, vaikka se puraisisi heitä nenään.”
Meno palaa takaisin musiikillisesti vaikuttaviin hassutuksiin kappaleella Ballad of the Bodacius. Bodacious oli oikea härkä, joka tuli kuuluisaksi härkäratsastuskisoissa hurjuudestaan 90-luvulla. Kappale vetää kuuntelijan mukanaan luovan, basson pompotuksen ja tyypilliseen kummallisuudessa dipatun, korvamato kertosäkeen äärelle.
Coattails of a Dead Man näkee isoimman soonisen muutoksen koko albumilla. Sillä on mukana Tom Waits sekä Martina Topley-Bird. Waitsin vaikutuksen kuulee tuotannossa heti alkusekunneilta asti, kun taas Martina tulee vokaaleillaan myöhemmin vasta mukaan. Lyyrinen sisältö kertoo pariskunnasta, jonka naisosapuoli alentaa miestään julkisesti ja ajaa hänet täten itsemurhaan, jonka jälkeen suree julkisesti sitä enemmän, mitä suurempi kamera on läsnä. “The bigger the camera, the bigger the tear”. Ja vaikkei sitä olekaan myönnetty, implisiittisesti sanat myötäilee Kurt Cobainin ja Courtney Loven suhdetta niin selvästi, ettei sitä sitä voi olla huomaamatta. Cobainin kuolemasta oli julkaisun aikaan kulunut 5 vuotta, joten tähän mennessä on julkisuus saanut asiaan tarpeeksi etäisyyttä, kyetäkseen katsomaan isompaa kuvaa tapahtumasta.
Consiranoid (EP)
Julk. 2022
3 kpl
19 min
Toistaiseksi viimeinen studiojulkaisu. Ep koostuu kolmesta kappaleesta, joista ensimmäinen, Consipranioa, on Primuksen tuotannon pisin. Mittaa kappaleella on 11 min 30 sek. Sillä Claypool ottaa yritykseksi luoda proge balladin, jonka tyylisillä kappaleiden äärellä hän on nuoruutensa viettänyt, ja onnistuu siinä mielestäni ihan hyvin. Aihe on ainakin ajankohtainen. Se käsittelee salaliittoteorioita ja kaikenlaisia uskomuksia, joita nykyään, internetin myötä ihmiset uskovat. Kaksi muutakin kappalettakin on erittäin miellyttäviä. Ne pysyvät todellisina Primuksen henkeen.
Nämä ovat henkilökohtaiset kohokohtani heidän tuotannostaan, mutta muitakin löytyy. Pork Soda:n synkkyys on sopiva heille jotka tykkäävät metallista, Brown Album on tasainen ja joraa kovaa sekä viimeisten levyjen konseptit ovat myös oikein mielenkiintoisia. Suosittelen siis seikkailemaan ja etsimään omia lempi projektejaan heidän diskografiastaan.
Merkitys marginaalisuudesta
Primus ei ole kaikille, eikä se sitä yritäkään olla. Musiikkinsa on haastavaa, ajoittain epäystävällistä ja harmaita hiuksia aihetuttavaa. Noissa piirteissä myös piilee sen arvo sekä viehätys. Sillä on tärkeää sanottavaa, joten ei sen tarvitsekaan missään kauniin harmittomassa lahjapaketissa olla. On rikkaus, että joitakin kuuntelijoita se harmistuttaa, ja ettei se avaudu kaikille. Marilyn Manson sanoi joskus haastattelussa, että menestystä tulisi mitata sekä tykkääjien että vihaajien määrän mukaan, sillä jos kaikki pitävät, onko asia silloin kovin arvokasta? Tällä bändillä riittää faneja kuin vihaajiakin, jotakin he ovat siis oikein tehneet.
Uskon bändin olleen ja olevan vieläkin jonkinlainen turvasatama heille, jotka eivät ole ihan kuin kaikki muut. Vastavirtaan kulkijoille, yksinäisille ajattelijoille sekä peräkammarin kummajaisille, tämä on varmasti merkinnyt paljon. He ovat löytäneet itsensä tästä musiikista, osanneet samaistua siihen ja ainakin hetken tunteneet itsensä nähdyiksi.
Kauan eläköön Primus!